Pöystilä

Elämänsä ensihetkistä lähtien Puuhkatar huokui päättäväisyyttä sekä itsevarmuutta. Jo pystyyn nousussa sekä haparoivissa ensiaskelissa oli sellaista päämäärätietoisuutta, ettei moista aina näe aikuisiltakaan hevosilta. Siinä ei ihmisen sopinut tulla ihmettelemään tai emänkään tuuppia turvallaan Taran ihan itse pistäessä pientä kaviota toisen eteen haparoivin askelin, pysyen pystyssä kaiketi silkalla rautaisella tahdonvoimalla.

Tiikerikään ei raidoistansa pääse, eikä Taran itsevarma päättäväisyyskään minnekään kadonnut. Siinähän nuo luonteenpiirteet istuvat yhtä tiukassa kuin rautias peitinkarvakin. Pienestä tuimakatseisesta varsanrääpäleestä kasvoi yhä kovin tuimakatseinen aikuinen, joka ei enää mitenkään päin sovi rääpäleen kuvaukseen. Tamma täytti melko komeat raamit kasvaessaan, ja onhan tallimme Justiinalla kieltämättä taipumusta kasvattaa vatsaakin; perinteisenä maatiaisena tämäkin suomenhevonen edustaa rehunkäyttäjien A++ -luokkaa.

Ilokseni Tara tulee toimeen niin ihmisten, toisten hevosten kuin muidenkin eläinten kanssa. Vaikkei tamma olekaan erityisen ihastuksissaan joutuessaan kokemattoman klippaajan harjoituskappaleeksi tai hevosia ainoastaan kirjoissa nähneen sukulaislapsen lääpittäväksi raudikko osaa ja ennen kaikkea ymmärtää käyttäytyä mallikelpoisesti. Mistään asiasta Tara ei tee numeroa, matolääkkeen se syö yhtä hyvällä ruokahalulla kuin väkirehunsakin, kengitys sekä raspaus eivät aiheuta sydämentykytyksiä eikä tamma koskaan ole ymmärtänyt, miksi osa tallikavereistaan kauhistelee pesupaikan lattiakaivoa. Taluttajaksikin kelpaa vaikka peruskoululainen, kunhan on riittävän jämpti tapaus. Ei Tara muutoin ole hankala taluttaa, hyvin sävyisä mukana kävelijähän tämä on, mutta kevään esitellessä ensimmäisiä vihreitään raudikko saattaa päättää omatoimisista makupalahetkistä. Siinä menee herkästi järeämpikin ukko kumoon topakan Tara-tädin lähtiessä voikukkajahtiin.

Tara tietää mitä tekee, joten ei tarvitse neuvoa. Ratsain Justiinamme ei olekaan niin ymmärtäväinen kuin käsiteltäessä, eikä tamma tosiaan sovi aloittelijoiden ratsuksi. Klisee etupainoisena ratsastajansa käsiin koko painollaan nojaavasta, haluamaansa suuntaan jyräävästä suomenhevosesta elää ja voi hyvin Tarassa, mikäli henkilökemiat ratsastajan kanssa eivät osu yksiin. Toisaalta kokeneetkaan ratsastajat eivät pääse helpolla, raudikko kun ei tosiaan neuvoja siedä tai toimintaohjeita kuuntele, reittiohjeet juuri ja juuri menevät. Tamma heittää hanskat tiskiin välittömästi ratsastajan liiaksi ohjaillessa, varmistellessa, ylipäätään ratsastaessa, mikä on niin käsittämättömän nurinkurista, ettei semmoista aivan joka kahvipöydässä viitsi selitellä. Estettä lähestyttäessäkin ratsastajan on parasta jättää homma Taran hoidettavaksi, kyllä tamma ponnistuspaikan katsoo ja askeleensa sovittaa. Ihmeen hyvin, vieläpä, Taralta löytyy roppakaupalla enemmän esteälyä kuin hyppykapasiteettia.

Kouluratsastus, tietysti myös esteratsastus sekä maastoilu, ovat vähän.. kokemuksia. Taralle pitäisi selventää, miten pisteessä A vaihdetaan askellajia, tehdään pohkeenväistö, vaihdetaan suuntaa, hypätään este ja sitten vaihdetaan suuntaa tai mitä ikinä, mutta tiedottamisen jälkeen ei oikein sopisi tehdä mitään. Ei hienosäätää, ei valmistella, koska rautias osaa ihan itse eikä yhtään jaksa takapenkiltä huutelemista! Kuvitelkaa uhmaikäinen lapsi, joka valtaisalla vimmalla kiukuttelee jonkun auttaessa vaikka lapsi kovasti kokee osaavansa tai ainakin haluavansa selvittää asian itsekseen. Siinä on Tara, kaiken vakavan tuikean päättäväisen kuorensa alla sitten uhmaikäinen pieni kiukkuiita.

On tammassa kyllä puolensakin, esteälynsä lisäksi. Vakaa askellus, hyvä tasapaino, pohjaton luotto omaan tekemiseen, oli se sitten mitä tahansa, kylmät hermot tiukoissakin paikoissa, ojien pohjilla ja kisapaikkojen hulinoissa. Jotain opittuaan Tara myös osaa asiat, ei sille tarvitse pitkänkään loman jälkeen estevälien tai keskiaskellajien hienouksia muistutella. Yhteistyötaidoissa sen sijaan olisi hiomista ja säätämistä.. Tara ei myöskään katsele huojuvaa istuntaa, ristiriitaisia apuja tai mitään muutakaan pelleilyä. Kenelläkään ei tietysti ole täydellistä istuntaa ja kyllä tammakin sen tietää ja sietää, isommista tai jatkuvista virheistä raudikko kuitenkin viestittää ensin selkeällä korjauskehotuksella, sitten työsopimuksen välittömällä irtisanomisella. Herkkähän Tara ei ole vaikka asiaa miten kaunistelisi, pikkuisen etupainoinenkin se tuppaa olemaan ellei sitä parempaan ryhtiin asiakseen ratsasta. Jyrääminen ei sentään ole se vakiovaihde.

Kikkakakkosia tai oikoteitä onneen ei ole. Jokainen joutuu itse kokeilemaan ja etsimään tyylin, jolla yhteispeli Taran kanssa sujuu jos on sujuakseen. Tamma kyllä tekee vähän mitä tahansa, ei varmasti säpsy pienistä tai oikein isommistakaan, joten kyllä tämä monipuolisen maatiaisen raamit täyttää. Kenties eri tavoin kuin toive ja tarkoitus oli, vaan täyttääpä kuitenkin.

Taran tomeran toimenkuvan tuotti Lissu T.

Puuhkattaren suku on molemmin puolin harrastehevosia, jalostusarvosteluista sekä satunnaisesta (pikku)kisaamisesta huolimatta. Niin orien kuin tammojen varsamäärät ovat maltillisia (lue: matalia), varsanäyttelyissä on ehkä pyörähdetty mutta esimerkiksi laatuarvostelut sekä kasvattajakilpailut on jätetty tyystin välistä. Samalla tavoin erilaiset mestaruudet sun muut ovat vallan toisten hevosten ja sukujen hommia, Taran suku on pitkälti kunnostautunut kotitallien pikkukisoissa, mätsäreissä, hanki- ja hiihtolaukoissa, kaiken maailman kissanristiäisissä. Toiset koreilevat meriittiriveillä, minä ylpeilen kuinka monipuolisia, monessa polvessa terveitä ja hyväpäisiä hevosia tammani suku vilisee!

Tarjoushaukka (Vapaaehtoinen x Lahjatonna) on Puuhkattaren isä. Näkyy vielä olevan hengissäkin, vaikka ikää on jo kolmisenkymmentä vuotta. 144cm korkea, punarautias sukkajalka hurmasi ihmisiä jo varsanäyttelyissä jos ei rakenteellaan, niin vilpittömällä, rehellisellä luonteeltaan – muhkeasta jouhipilvestä nyt puhumattakaan! Pieni tukkajumala seisoi melko tavanomaisilla suomenhevosen jaloilla, tarkoittaen sapelisia etusia sekä käyrähköjä kintereitä, jotka eivät sitten kuitenkaan menoa haitanneet. Käynti nyt oli vähän ahdas ja matala, ravissa sekä laukassa liike suoreni ja väljeni, takaosa toimi moottorina kuten kuuluikin. Orin näyttelykuvat, joissa se esittää ravia, ovat taviksen silmään komean lennokkaita, ammattisilminkin raudikolta löytyi mukavan tarmokas, ilmava ravi. Siro, parinkin tuomarin mielestä kaunis pää, leveä kaula joka sentään kiinnittyi hyvin etujalkojen väliin katoamisen sijaan, pitkähkö säkä, vahva lanne ja pyöreä lautanen, runko pyöreä ja syvä. Hyvä ryhti, asialliset leimat, varmaa seiskaa ja joskus oikein höveliltä tuomarilta tyypeistä kahdeksikko omistajan päivää piristämään. Tarjoushaukkaa ei koskaan jalostusarvosteltu, sen kisaaminenkin oli pitkälti lähitallien kotikisojen kiertämistä, vaikka erilaisissa valmennuksissa pienhevonen olikin tuttu näky. Omistajansa rakasti itsensä kehittämistä sekä elämyksiä, joten Tarjoushaukka näki milloin istuntakursseilla, milloin aikuisratsastajien kesäleireillä – ja näistä reissuista löytyy mahtavan laaja julkinen kuvapäiväkirja vanhan kunnon blogin muodossa! Omistaja kirjoittaa ihastuttavan elämänmakuisesti arjestaan Tarjoushaukka kanssa, millainen positiivinen, reipas, partiolaisen reipas persoona orinsa oikein onkaan ja kuinka rohkeasti se kohtaa niin postilaatikot, lenkkeilijät kuin muutkin pienen hevoseläimen elämän kauhistukset. Vanhemmiten luottohevonen tosin näkyy alkaneen sikailemaan, omistaja on naureskellut blogissaan Tarjoushaukka tehneen ensimmäisen karkureissunsa kypsässä 26-vuoden iässä. Livahdus ihmisen ohi tarhasta ulos ja suoraan talliin muiden iltapöperöitä syömään!
Tarjoushaukasta jäi, Puuhkatar mukaan lukien, viisi varsaa. Jokainen varsa syntyi jonkun omistajan tutun tai tutuntutun haluttua kivannäköisestä, hyväluontoisesta hevosesta lompakkoystävällisen sulhasen omalle harrastetammalleen. Pakkopaitavaras tuntuukin jättäneen melko hurmaavaa luonnetta, hyvät hermot sekä mukavan letkeää liikettä. Näkyy tuo hyppääminenkin sujuvan, mitä Puuhkattaren puolisisaruksia olen Instagramin kautta seurannut.

Lahjatonna-parka (144cm, rautiaankimo) on melko pulskassa kunnossa jokaisessa kuvassa, joka siitä löytyy – eikä pyöreys valitettavasti ole pelkästään tiineyden aiheuttamaa. Tamma elikin melko kirjaimellista pullaponin elämää koko ikänsä; se ei kilpaillut, ei oikein käynyt missään, työskentelykin jäi kevyeksi humputteluksi sekä satunnaiseksi varsojen pyöräyttämiseksi. Sukuposti onkin täynnään erilaisia ihanan arkisia kotikuvia, pääkuvia jotka on selkeästi napattu samalla hevosta kiinni pitäen, tunnelmallisia laidunotoksia, pienten kotikutoisten esteiden hyppäämistä sekä monen monta otosta Lahjatonnasta varsoineen. Lempeäilmeistä tammaa kehuttiin hyväksi emäksi, rauhalliseksi monitoimihevoseksi, ainakin niissä netin syövereihin jääneissä varsojen myynti-ilmoituksissa sekä satunnaisissa Facebookin suomenhevosryhmissä julkaistuissa päivityksissä. Lahjatonnan omistaja ei ollut kiinnostunut kilpailemisesta tai selvittämään hevosensa kapasiteettia, rauhallinen maastoilu sekä yksinkertainen kentällä sinne päin työskenteleminen riitti. Kuvien perusteella Lahjatonna ei ollut liitokavio, liike vaikuttaa varsin maahan sidotulta, kylläkin symmetriseltä ja erityisesti käynti pitkältä. Harrastajallehan tämmöinen riittää, harvemmin tätiratsastaja helikopteria kaipaa. Muutamassa kuvassa kimo on valjastettu, yhdessä se vetää hiihtäjää, mikä sekin tukee Lahjatonnan olleen turvallinen, kaikkeen taipuva harrastehevonen. Pullukkaisuuden alla oli varsin kompakti hevonen, hieman lyhtykaulainen ja pitkärunkoinen, etuset sapelissa mutta muutoin jalka-asennoiltaan kovinkin siivo.
Viisi varsaa maailmaan saattanut harrastetamma tuskin on tuttu nimi kellekään. Yksi sen pojista, ainoa orina pidetty Tarjoushaukka tietysti on jättänyt pari kilpuria ja Lahjatonnan toinen tyttäristä, Juolukka, on yksi hämeenlinnalaisen ratsastuskoulun rakastetuimmista tuntiratsuista. Moderni kilpameriittiglooria kuitenkin puuttuu, ennemmin kimo on hauska kuriositeetti, kivoja kuvia Sukupostissa, sekä tietysti ihan tärkeä palanen minulle ja muille, joiden hevosten suvuista Lahjatonna löytyy. Lahjatonna kuoli 24-vuotiaana, kuolinsyytä ei lue Sukupostissa eikä somekaan juorunnut, mitä tapahtui.

Joskus Google sekä muutkin hakukoneet pettävät täysin. Vaikka Vapaaehtoinen on ihan jalostusarvosteltu, P-suunnalle kolmannella palkinnolla kirjattu jonkin verran kilpaillutkin kymmenen varsan isä, siitä ei löydy kuvan kuvaa. Ei yhdestäkään varsanäyttelyistä, joihin se nuorena osallistui, ei jalostusarvostelusta tai kilpailuista, ei yhden yhtä kotikuvaa Sukupostissa tai sosiaalisen median alustoilla. Liekö kuvia edes fyysisinä valokuva-albumeissa tai digitaalisessa muodossa muistitikun syövereissä? 143-senttinen, punarautias ori oli sukkajalkainen tähtipää, jalostusarvostelun perusteella hyvätyyppinen ja ryhdikäs, siropäinen mutta leveäkaulainen, jalkojen sanotaan olevan kuivat ja etusten ulkokierteiset, kavioita kehutaan erikseen todella hyviksi. Ahdas käynti, väljä ravi, etuset kerivät käynnissä kun taas ravissa liike suoristui. "Pehmeä ratsastaa, eteenpäinpyrkivä, hyvä laukka. Toimiva, kiltti, nöyrä." Orin nimellä löytyy jonkin verran helppo B-A / 80-90cm kilpailutuloksia, pääosin puhtaita hyväksyttyjä suorituksia ilman sijoitusta. Paljoa muuta tietoa Vapaaehtoisesta ei sitten löydykään, eikä edes materiaalia, jonka pohjalta heittää valistuneita arvauksia tai omia vaikutelmiaan. Sukupostin tietojen perusteella Vapaaehtoinen lopetettiin 16-vuotiaana onnettomuuden seurauksena.
Vapaaehtoisen jälkeläislista sentään valottaa jotain. Orin kymmenestä varsasta puolet on kierrellyt varsanäyttelyissä ja vähän muissakin kinkereissä, kaikista löytyy kuvia. Jokainen on aika siropäinen, osaa voisi luonnehtia vähän pikkusieväksi. Kaikilla tuntuu olevan niin sama pää, niska sekä kaula, että mahtaneeko isäori olla samasta muotista jälkikasvunsa kanssa? Kuvien ja muutamien arvostelujen perusteella ravi on Vapaaehtoisen selkeä vahvuus käynnin jättäessä eniten kehittämisen varaa. Melko tavanomaisia harrastehevosia, kuten isänsäkin, jos kilpailutuloksia onkin se on hyvin harrastemuotoista touhua koko kauden kestävän kannustenhankinnan sijaan.

Vilmariitta, 142 senttimetrin verran tavanomaisen ruskeaa merkitöntä raudikkoa, pääsi ihan erinäisiin ilta-aviiseihin asti! Tämä tosin johtui pitkälti niin kuolleesta uutispäivästä, että pelastuslaitoksen ojasta onkima karkureissulle lähtenyt pienhevonen ylitti uutiskynnyksen. Menevä, tekevä tamma oli kotitallinsa kuria pitävä Justiina ja kaiken maailman kommelluksiin ajautuva Vaahteramäen Eemeli samassa, ihmisnäkökulmasta toisinaan epäkiitollisessa, paketissa. Vilmariitan terävä pää yhdessä raudikon röyhkeän opportunistisen luonteenlaadun sekä kaikki riskianalyysit ohittavan huimapäisyyden kanssa poiki seikkailun poikineen, joista valtaosa löytyy tamman omistajan julkiseen Facebook-profiiliin tallennettuna. Vuosikkaana Vilmariitta oli käväissyt varsanäyttelyissä näytillä hakemassa II- -palkinnon, aikuisiällä tamma kävi näytillä vain naapurikaupungin hevosharrastajainyhdistyksen mätsäreissä onnistuen karkaamaan silläkin reissulla. Menestystä ei tullut, arvostelussa mainitaan kuitenkin rakenneominaisuusrimpsun ("hyvänpuoleiset tyypit, matalajalkainen, hyvä kaula, piirteetön säkä, pyöreä avo runko, vahva lanne, lyhyt lautanen, melko hyväasentoiset etuset, käyrähköt kintereet") perässä luonnehdinta "persoonallinen, huumorintajuinen". Semmoinen Vilmariitta kieltämättä olikin. Kunhan tammalla oli tekemistä, se pysyi poissa pahanteosta, ja olikin ihan haka vähän joka hommassa mitä sen kanssa keksittiin kokeilla. Tallin paras maastoratsu, kiva pieni ajohevonen, rohkein hyppääjä (todella hyvällä tekniikalla, niin siivoa jalkatyötä kuin omistajan Facebook-videoista näkyy saa hakea!) ja ehdottomasti hienoin kouluratsu, omasta mielestään ainakin. Liikkeillä oli kyllä väljyyttä sekä lennokkuutta, takaosa todellakin työnsi eikä Vilmariitta koskaan sortunut pikkusievään, ponnettomaan sipsutteluun.
Isommat kilpakokemukset, jalostusarvostelut sekä muut vähän vakavamman sorttisen harrastamisen hienoudet jäivät Vilmariitalta välistä. Varsoja raudikko kuitenkin pääsi kaitsemaan, ensin kahta omaansa ja siihen perään vielä varsomisessa kuolleen tallikaverinsa orpovarsaa. Lämminveriori kasvoi nopeasti kasvattiemästään ohi.. Vilmariitan varsat näyttävät perin juurin tavanomaisilta suomenhevosilta ilman wautsiwau-ominaisuuksia. Kumpainenkin on ollut hyvä, rakastettu harrastehevonen, ja molemmat saivat emänsä terävän pään sekä tyystin lomailevan harkintakyvyn. Niin vain yllytyshylly, seikkailunhaluinen Vilmariitta kuitenkin eli 30-vuotiaaksi.

Toinen Vilmariitan varsoista, tytär Soittopeliitta, on tämän selostuksen kannalta se olennaisempi – onhan Taran emä. Soittopeliitta syntyi pienellä yksityistallilla, eli ja kuoli toisella, kävi silloin tällöin jossain lähialueen kilpailuissa ja vietiinpä se tamma- ja varsanäyttelyynkin arvosteltavaksi (P-suunta, hyväksytty ilman palkintoa). 145-senttinen, tummanrautias Soittopeliitta ei näyttänyt oikein miltään, rakennepisteitä kertyi 37 vain ja ainoastaan, koska jalka-asennoista, jalkaterveydestä sekä kavioista tamma sai 8 pistettä rungon tuodessa 7 pistettä ja tyyppien vain 6. Soittopeliitta ei kyllä ollut oikein minkään näköinen, kovin tavanomainen tamma vaatimattomin leimoin, eikä matala ryhti tai kahden sentin takakorkeus ainakaan auttanut asiaa. Olihan raudikon pää sievä, niskakin hyvä, vaikka olikin melko lyhyen, leveähkön kaulan kruununa. Vahva lanne sekä lyhyt lautanen, lyhyt sääret ja niiden vastapainoksi valitettavan pitkät vuohiset, siistiasentoiset takaset mutta vasikkapolviset etuset. Sympatiapisteitä Soittopeliitta keräsi, rakennetuomareiden suitsutus jäi haaveeksi. Pikkutamman liikkeitä kuitenkin kehuttiin, erityisesti rennon irtonaista käyntiä sekä mukavan lennokasta ravia. Laukkaan kaivattiin ryhtiä, irtonaisuutta ja pituutta, harrastajaomistaja kuitenkin arvosti tammansa tarjoamaa tasaista kyytiä. Kilpakentilläkin Soittopeliitta pärjäsi lähinnä esteillä, metrin radoilta pikkuraudikko toi vallan ruusukkeita kotiin kouluosallistumisten ollessa lähinnä jännäämistä osuisiko sijoitus tällä kertaa jopa tuloslistan puoliväliin, vai taasko nimi keikkuisi peräpäässä.
Emänsä tyttärenä Soittopeliitalla oli hurmaavan eläväinen mielikuvitus, terävät hoksottimet sekä tyystin puuttuva omatunto, itsesuojeluvaisto sekä kyky riskianalyyseihin. Tamma löytyi milloin lantalasta kiipeilemästä, milloin kyläkaupalle kirmanneena, kävipä Soittopeliitta kerran pyykkivarkaissa naapuripihassa. Onneksi ihmiset jakavat näitä kertomuksia julkisilla sometileillänsä! Samaisilta sometileiltä löytyi paljon kuvia pikku-Puuhkattaresta emänsä kanssa, samaten sen velipuolesta, joka ikävä kyllä kuoli tapaturmaisesti vain kolmivuotiaana. Kun katson Puuhkatarta tähän voin todeta Soittopeliitta tehneen maailman ihanimman varsan! Soittopeliitta lopetettiin sen ollessa 21-vuotias vakavien munuaisvikojen vuoksi.

Toinen Vilmariitan sulhoista, Soittopeliitan isä Soittava Armas, eli 33-vuotiaaksi. Ori asusti ikänsä lehmien seassa; omistajaperheensä pääelinkeino oli maidontuotanto sekä koneurakointi, hevoset olivat rehellinen harrastus ja Soittava Armas emännän ylpeys perheen lasten vannoessa tilan kahden welsh mountainin ylivertaisuuden nimeen. Kyllä Soittava Armasta kelpasi esitelläkin, 146 cm korkuinen, musta pienhevonen oli tyypeiltään ja leimoiltaan erinomainen, rungoltaan syvä, pyöreä sekä sopusuhtainen, erityisesti lautasta kehuttiin niin varsanäyttelyissä, jalostusarvostelutilaisuudessa kuin rotunäyttelykehissä. Kaulaa moitittiin leveäksi ja säkää lyhyeksi, jalkoja sen sijaan kehuttiin hyväasentoisiksi. Orilautakunta soikin Soittava Armaaalle komean tasaisen tasarivin, jota tosin tyypeistä annettu yhdeksikkö ainoastaan komisti. Liikkeiden todettiin olevan puhtaat, liikeradan suora sekä väljä, takaosan aktiivinen. Luonteen taas kehutaan olleen yhteistyöhaluinen, reipas ja työhön positiivisesti suhtautuva. Samat kehut toistuvat jalostusarvostelussa, kotitilan oriesittelyssä, julkaistuissa rotunäyttelyiden sanallisissa arvioissa. Toisella palkinnolla P-suunnalle kirjattu pikkuori on varmasti tuttu näky monen valokuvaajan galleriasta, omistajansa kuvautti oriaan todella aktiivisesti pitkälti omaksi ilokseen. Kilpailutuloksia orille ei koskaan hankittu, kotona sen kanssa kyllä ajettiin ja treenattiin niin koulu- kuin esteratsastusta, maastoesteitäkin. Niin kuvien kuin omistajan kertomusten perusteella Soittava Armas rakasti hyppäämistä ollen siinä todella lahjakas, teknisesti taitava sekä kapasiteetikas. Musta ori olisi parinkin valmentajan mielestä voinut olla pienhevosten este- tai kenttämestari, eikä lausunnoissa kuulemma ollut ainakaan paljoa maksavan asiakkaan mielistelyä mukana.
Vaikka Soittava Armas jalostusarvosteltiin ja omistajansa esitteli hevostaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, ei pienori koskaan ollut laajemmin tarjolla jalostukseen. Sen kaikki kuusi varsaa syntyivät yhden heilastelukesän seurauksena, kun Soittava Armas sai viettää villin kesän seitsemän tamman kanssa samalla laitumella. Sen jälkeläiset ovat pieni mutta kirjava sakki; umpirauhallinen ratsastuskoulun pieni luottohevonen, pienhevosmestaruuksien mitalisijoja hätyyttelevä hyppääjävirtuoosi, pomminvarma pararatsu, täysi puskaratsu.. Fiksuja, hyväpäisiä hevosia, rohkeita sekä rauhallisia, liikkeiltään mielettömän mukavia ja hyppääjinä oikeita pikku superpalloja!

Puuhkattaren sukuselvityksen on kirjoittanut Lissu T.