03.08.2019 - Ilvesnaaraiden Suuri Pujottelu
"Äitiiii, iskääää!" Huutelin heti, kun autosta ulos pääsin. Avasin takakontin ja siellä olevan koirankuljetushäkin, jossa Remes kiltisti makoili. "Tulehan, mennään katsomaan, missä vanhukset luuhaa!" Koira hyppäsi alas, haukahti ilmoittaakseen saapumisestaan ja jolkotti pissapaikalleen.
"Täällä", kuuli isäni vastaavan omalla erikoisella ääntämisellään. Vaikka hän on asunut Suomessa yli kolmekymmentä vuotta, hänellä on silti todella vahva aksentti.
"Hei iskä", tervehdin parrakasta miestä tyypilliseen isin pikkutyttö -äänellä. Se on jännä, miten oma ääni muuttuu niinkin paljon riippuen kenelle tai missä tilanteessa puhuu.
"Hello darling, how's your day?"
"Ihanasti! Sain nukkua pitkään, otin vaahtokylvyn, kävin manikyyrissä ja mitähän vielä? Niin, join tietenkin shampanjaa koko pullon ja suklaakuorrutettuja mansikoita!" Kerroin hänelle lopulta nauraen.
"Mikä on manikyyrissä?"
"Se on sitä, kun joku laittaa sinun kynnet, katso nyt näitäkin!" Nauroin entistä enemmän ja näytin hevosten hoidossa likaantuneita sormiani. Sitten isänikin alkoi nauraa, vaikka kyllähän hän jo tiesi, että vain juksasin häntä.
Jätimme Remeksen vanhemmilleni, jossa sillä oli seuranaan äitini sekarotuinen koira Mökö. Sitten suunnistimme Hopiavuoreen, jossa alkaisi pitkään hehkutettu Tuo äitisi tallille -teemapäivä. Tai Ihmeellinen perheleiri taisi olla se korrektimpi nimitys, koska Tiitus oli kertonut, että useimmat toivat sinne jonkun muun kuin äitinsä.
"Miksi minunkin piti osallistua?" Isäni manaili vierelläni.
"No enhän minä nyt yksinkään voinut lähteä!" äitini torui hymyillen leveästi. Hän tiesi, ettei isä oikein viihtynyt uusissa paikoissa, mutta yhtälailla tiesi, että isä tekisi mitä vain hänen vuoksi.
"Olisin voinut jäädä kotiin, koirien kanssa."
"Niillä on hyvä olla kahdestaan, Mökön varsinkin. Ja nyt loppuu tuo, olemme ihan kohta perillä."
Tallilla otimme ensimmäisenä trailerista mukanani tuomani hevoset ulos ja laitoimme ne tarhaan, jonka Eetu oli ystävällisesti niille tyhjännyt. Olisihan ne viihtyneet vaikka karsinassa, mutta itse ainakin olen sitä mieltä, että karsina on hevosen oma paikka ja sinne ei pidä muita pistää majailemaan, jos on vaihtoehtoja. Sitten oli lounaan aika ja ai että, kuinka hyvää jauhelikastiketta keittiön porukka oli tehnytkään! Isänikin olisi santsannut sitä kolmannen kerran, jollei äiti olisi hienovaraisesti kieltänyt häntä.
Ja sitten se vihdoin koitti: Team Ilvesnaaraiden suuren pujottelun aika! Joukkueeseemme kuului minun ja vanhempieni lisäksi Hello isänsä ja pikkuveljensä kanssa sekä Nelly. Olimme jo ennen ruokailua sanoneet käsipäivää keskenämme, joten heinäkärryihin yhdessä ahtautuminen ei ollut ihan niin kiusallista kuin olisi voinut luulla. Paitsi ehkä isäni mielestä, mutta mukisematta hänkin sinne kiipesi. Minä olisin niin mielelläni ohjastanut isoa Skottia, mutta tottakai annoin muiden koittaa ensin.
"Hello, sä et kyllä aja!" Nelly sanoi topakasti, koska pörröpää oli tietenkin heti ensimmäisenä menossa ohjiin kiinni.
"No miten niin en?!"
"Sun hevonen, ni siks."
"No siks just ajankin, eihä me nyt muuten voiteta!"
"Ei käy, joku muu ohjiin ja sillä selvä."
Jupisten Hello siirtyi ohjaajan paikalta pois, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen ohjiin.
"Iskä, etkö sä vois ajaa?"
"Minä, ehei, en minä", hän vastasi nostaen kädet torjuvasti ylös.
"Mites Allu, ajatko sinä?" Kysyin, vaikka näkihän hänestä, ettei hän halunnut olla yhtään lähempänä hevosta. Hän vain pudisti päätään. "Entäs Hellon isä, Manni, haluatko sinä kokeilla?"
Hän alkoi nauraa ja kertoi, että hän ajaa hieman erilaisella moottorilla varustetuilla vekottimilla, joten pitäisi valikoida joku muu ohjastamaan.
"Hyvä on, hyvä on, minä voin ainakin aloittaa", äitini sanoi hymyillen. "Mutta jonkun pitää kyllä sitten pitää silmällä noita kartioita, ettei osuta niihin. Nämä on niin isot nämä kärryt ja tuo hevonenkin tossa, voi että kuinka se on iso! Hyvä kun täältä eteenpäin näkee."
Äiti ajoi hyvän matkaa muiden neuvoessa häntä parhaansa mukaan. Pian isänikin uskaltautui siirtymään äitini viereen ja he vaihtoivat kuskia melkein vauhdissa, mikä aiheutti ensimmäisen kartion yli ajamisen. Hello puhisi kiukkuisesti kärryjen perällä, johon Nelly oli hänet ajanut, jotta hän pysyisi poissa kuskin paikalta. Loppumetreillä Nellykin ohjasti Skottia vähän matkaa eikä osunut yhteenkään kartioon, mutta olimme siihen mennessä osuneet jo kolmeen ja ajaneet vielä toisenkin yli. Ei mikään huono suoritus, paitsi tietysti Hellon mielestä ja hän hyvin kuuluvasti siitä meille kaikille ilmoitti.
06.07.2019 - Yömaasto Hopiavuoressa
"Aino, Elli, Rinna.. Annin otan itselleni, vaikka saankin ehkä katua sitä", lueskelin ääneen Eetun kirjoittamaa tekstiviestiä, "niin ja tietty Kyösti Tiitukselle!" huudahdin vielä loppuun, koska meinasin jo unohtaa sen. Laitoin puhelimen taskuun ja aloin käymään varusteita läpi. "Olisi kyllä pitänyt pyytää Tiitus tänne avuksi, viiden hevosen pakkaaminen varusteineen on aikamoista hommaa, eikö vain Remes", sanoin koiralleni, joka juuri tallusti varustehuoneeseen. Silitin sen valkoista päälakea ja se kellahti maahan selälleen. "Voi kulta rakas, minä en nyt kerkeä rapsuttamaan sinua, mulla on hommaa vaikka kuinka!" Sitten kuulin kuinka minua kutsuttiin ulkoa. Remes nousi nopeasti ylös ja pinkaisi edelläni pihalle tervehtimään tulijaa. "No hei Tiitus, susta me just puhuttiinkin!"
"Mitäs pahaa sä nyt olet kertonut?" Tiitus kysyi koiralta naureskellen ja rapsuttaen sen mahaa.
"Ei se ole vieläkään kertonut teidän salaisuuksia, vaikka kuinka tarjoan herkkuja ja hierontaa ja kaikkea!"
"Hyvä poika, just niin!"
Tiituksen kanssa saimme kaikki varusteet triplatarkastuksen jälkeen pakattua autoni takakonttiin.
"No niin, se olisi sitten hevosen vuoro. Onneks iskä oli ostanut tän isomman trailerin, niin saadaan koko porukka kerralla. Otetaan ensin Aino ja Elli, sitten Rilla ja Kyösti. Annin jätän ihan suosiolla viimeiseksi", kerroin Tiitukselle, kun kävelimme talliin. Neljä ensimmäistä meni ongelmitta traileriin, vaikka olikin hyvin epätavallinen aika lähteä reissuun.
"Hei, annas olla nyt!" Komensin Annia, joka pisti kunnolla vastaan keskellä lastausramppia, omaan tyypilliseen tapaansa. "Kato nyt kun kaikki muut tammat ja herrasmies Kyöstikin odottaa niin nätisti tuolla - ihan vain sinua", juttelin tammalle samalla, kun työnsin sitä takapuolesta eteenpäin. Tiitus avitti vetämällä tammaa riimusta ja saimme sen lopulta omalle paikalleen.
Tarkastimme vielä nopeasti varusteet ennen kuin istuimme autoon ja lähdimme kohti Hopiavuorta.
"No, mitäs sulle kuuluu? Millos sulla koulu taas alkaa? Mites se teidän matsi meni, mä oisin niin halunnut tulla, mutta töitä oli enemmän kuin aikaa."
"Ihan hyvää, syyskuun alussa ja häviöhän sieltä tuli."
"Ai hävisitte, no voi harmi. Mutta kyllähä te varmaan parhaanne teitte, tietenki. Joskus sitä vaan toiset on parempia tai ei oo parhaassa vedossa tai.." Höpötin taas tuttuun tapaani, joten naurahdin anteeksi ja hiljenin.
"Joo, oli meil onnistumisia ja vastustajat oli vaan parempia."
"No entäs se.. " jouduin miettimään miehen nimeä. Muistin vain, että se oli jotenkin erikoinen, mutta en vain saanut sitä kielen päälle. "No se pörröpää, jonka kanssa käytiin maastoilemassa."
"Ai Hello vai?"
"Nii, just se! Sillä on kyllä niin hassu nimi", nauroin, koska olihan se niin hauska, hello-hello. Näin sivusilmällä kuinka Tiitus hymyili ja hymähti vähän ääneen. "Joko te nyt ootte yhdessä? Kun viimeks se tais olla vielä vähän arka asia."
"Joo." Tiitus vastasi tuttuun lyhyeen tapaansa.
"Ai että, vähänkö ihanaa! Tuleeko hänki maastoilemaan? Tottakai hän tulee, eiks ni."
Tallilla oli jo aikamoinen porukka kasassa, kun saavuimme. Sain hetken aikaa taiteilla auton ja ison trailerin kanssa, että sain sen Eetun osoittamalle paikalle. Tervehdin Eetua kertomalla, että muut hevoset voivat odottaa trailerissa ratsastajaansa, mutta Anni minun on pakko ottaa pihalle tai se tulee sieltä itse. Eetun ilme oli hieman epäileväinen, joten kerroin, että se on minun ratsu eikä hänelle varattu Aino ja ettei se tarkoita pahaa, vaikka vähän omalaatuinen yksilö onkin. Anni kiljui kuin syötävä päästyään pihalle, mutta onneksi hiljeni, kun taluttelin sitä hetken aikaa.
Sidoin Annin trailerin ulkopuolella olevaan kiinnityssilmuun, kun Eetu ohjasi Hellon sekä minulla tuntemattoman naisen luokseni.
"Tässä olisi Hello ja Nika", Eetu kertoi.
"Hellon kanssa ollaankin nähty, mutta sua en tunnekaan, mä oon Oona!" tervehdin naista ja ojensin hänelle käteni.
"Hellolle tulisi Elli ja Nikalle.." Eetu katsoi paperilappua. "Rinna."
"No niin, mennäänpän sitten tutustumaan teidän ratsuihin" sanoin ja kävelin trailerille. "Tässä on Rinna, se on vähän laiska eikä sillä ole minnekään kiire. Mutta kunhan sitä viitsii välillä patistaa, niin kyllä siitä vauhtiakin saa." Kerroin Nikalle osoittaen hänet tammansa luokse. "Ja tämä viereinen raudikko onkin sitten Elli", sanoin Hellolle, "se tekee parhaansa mitä vaan siltä pyydätkin ja siihen voi luottaa ehdoitta maastossa kuin maastossa."
Tiitus jo tiesi Kyöstin, joten heitä ei tarvinnut sen kummemmin esitellä, mutta Eetulle kerroin vielä hänen ratsustaan.
"Tämä tässä on sitten Aino. Se on varsinainen kullanmuru, se ei kaahaile, vaan kuuntelee tasan mitä sinä siltä pyydät ja tekee sen mukaisesti. Laitanko mä sen sulle valmiiks, sulla taitaa olla tuota hommaa muutenkin?" Kysyin, koska joukko sen kuin tiivistyi ja vähän väliä kuuli kuinka joku kyseli Eetulta jotain.
"Eihän sinun tarvitse, kyllä minä oman hevo.." hän aloitti, mutta keskeytin hänet.
"Ei siitä ole mitään vaivaa, minäpä teen sen heti, niin päästään sitten kaikki nopeammin matkaankin. Ja kun tää Aino on niin kiva tamma muutenkin, ettei sen kanssa tarvi mitään puolta tuntia tutustua, ennen kuin selkään uskaltais mennä, niin hyvin voin laittaa sen valmiiks. Menehän siitä sitte, tuolla joku sinua taas kyselee."
Pian olimme kuin olimmekin kaikki viisitoista ratsukkoa - okei, neljätoista ja yksi kärryillä - valmiina lähtöön. Jännityksen saattoi haistaa ja voin kyllä myöntää, että itseänikin jännitti ihan mahdottomasti! Mutta hyvin tämä sujuu, onhan meitä niin iso porukka, että meteliä tulee varmasti, joten en usko että karhut meitä syö. Ja sopivasti on kirkas yötaivas ja kuukin taivaalla, joten ei ole edes pimeää kulkea, paitsi ehkä jos Eetu meidät syvimpiin metsiin meinaa johdattaa. Sitten käsky kävi ja lähdimme pitkänä letkana matkaan lähes täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes ensimetrien jälkeen jännitys purkaantui ja ihmiset alkoivat juttelemaan keskenään.
16.06.2019 - Matka Aurotaipaleelle
Hello sai hevosensa haettua ja voi, että se oli komea! Ja sen pitsihelma oli niin nätti, ihan tuli oman mummin pitsiliinat mieleen. Olimme Tiituksen kanssa pakanneet tavarat ja Skotin heinät paikalleen, joten Hellon ei tarvinnut kuin lastata iso työhevonen traileriin.
"Daddy, annahan olla nyt, ihan kohta jatketaan taas matkaa. Se ei oikein tykkää matkustamisesta tai oikeastaan pysähdyksistä. Heti kun tästä päästään taas liikkeelle, se hiljenee ja varmaan nukkuu. Mulla ei kyllä oo vielä semmost trailerikameraa, kai Skotti osaa olla nätisti kuljetuksessa? Osaathan sä, etkö vaan? Hieno poika, joo, sinä olet", höpötin ja silittelin ruunikkoa hevosta, kun se oli ensin nuuhkinut kättäni ja hamuili sitten takin liepeitä.
"Joo, kyllä Skotti on kiltisti", Hello sanoi, kun yritti saada hevostaan lastausrampille.
"Se vaan pelkää, että Daddy syö sen", Tiitus naurahti, kun Skotti vain tuijotti kopisevaa laatikkoa.
"Kyllä minuakin pelottaisi, kun tuollainen metakka kuuluu!" Hello sanoi vilkaisten Tiitusta.
"Minäpäs menen ensin, jos tuo herra tuolla sitte hiljenis. Kato Skotti, ei täällä oo ketää sinua syömässä. Kato kuin minäkin uskallan mennä tänne. No niin, Daddy, olehan nyt aloillas, että saadaan sun matkakaveri kyytiin, muuten ei päästä lainkaan lähtemään."
"Aijaijai, nyt kun menitte molemmat takapenkille, niin teillä ei oo mitään sananvaltaa radiokanavaan tai siihen, että minä tykkään laulaa - kovaa!" Nauroin, kun istuin kuskin paikalle. "Ei tähän etupenkille olisi kyllä mahtunutkaan, kun mä tykkään pitää laukkua tässä ja laitoin eväskorinkin tohon jalkoihin. Mutta olisihan ne saanut siirrettyä, jos teistä toinen olisi etupenkille halunnut", virnuilin vielä, koska kyllähän Tiitus oli kysynyt, haittaako jos he istuvat takapenkillä. Hello katsoi Tiitusta ehkä hieman hämillään, mutta Tiitus vain silitti hänen poskeaan. Voi että, kun nuori rakkaus on niin ihanaa!
"Noo, kuis kauan te ootte yhessä ollut?"
"Öö.. Eihän me.. Tai siis.." Tiitus kangerteli, jolloin tajusin, että he eivät ole puhuneet asiasta vielä. Kyllähän sen nyt sokeakin näkee, että Tiitus oli ihan hulluna Helloon eikä Hello kyllä pahasti kakkoseksi jäänyt.
"Etkö sä muka muista!" Hello tiukkasi pukaten kyynärpäällä Tiitusta kylkeen.
"No siis.. Kun.. En minä osaa sanoa.." hän lopulta huokaisi.
Matka taittui lopulta ihan rattoisasti, vaikka kysymykseni saikin pojat vähäksi aikaa mietteliään hiljaiseksi. Minä sain laulaa itsekseni ja pojat touhusi takapenkillä omiaan ja välillä keskusteltiin ihan porukalla. Tai enimmäkseen ehkä minä, kun en taas malttanut antaa muiden puhua. Hello oli kyllä mukavan oloinen heppu. Hänen kanssa keskustelua riitti, kun hän tajusi sanomattakin, miten minun kanssa pääsee juttuun.
"Anteeks, mä taas höpötän ihan liikaa. Se on paha tapa, josta ei vaan pääse eroon. Tiitus on jo tottunut siihen, etkö olekin", nauroin, kun huomasin taas, ettei kumpikaan ollut sanonut hetkeen mitään.
"Joo, onhan sua jonkin aikaa tullut jo kuunneltua", hän sanoi hymyillen leveästi.
"Kauas siitä oikein jo on, viisi vuotta?"
"Ainakin sen verran joo."
"No Hello, onks sun nimi oikeesti Hello? Tosi erikoinen nimi, ethän sä kuitenkaan mikään ulkomaalainen oo, silloin sen ymmärtäisi. Helsingissä kun opiskelin, niin ei sielläkään tullut noin erikois -", kysyin, kunnes hän keskeytti minut.
"Ei se alkuperäinen ole, mutta siksi mua kutsutaan."
"Okei, on kyllä hassu nimi, saatko sä kuulla siitä sanomista aina uusien tuttujen kanssa? Varmaan saat, enhän minäkään ensin tajunnut, että se on sun oikea nimi." Hiljaisuus laskeutui taas, joten taisin taas sanoa jotain väärää. "Hei sori, ei mun oo tarkoitus udella. Mut hei, kertokaas te jotain. Tiitus, sulla on se turnaus tulossa, joko sä oot pyytäny Hellonki sinne? Mäkin oisin niin halunnut tulla sinne, kun mun pikkuveli tulee joukkueineen antaa teille köniin, mutta mulla on töitä silloin."
04.06.2019 - Hopiavuoren maneesin lainaamisesta
"Moikka, mä oon Oona ja mä etin Eetua!" Tervehdin pitkähiuksista naista, jonka näin ensimmäisenä saapuessani Hopiavuorelle. "Hei, mistä mä tunnen sut?" Kysyin heti perään, koska tajusin, että olin nähnyt naisen aiemminkin. En vain millään saanut mieleeni, että missä. "Ootsä.. Eeei, sä et kyllä mikään kaupan kassa ainakaa voi olla!" Naureskelin, kun kuvittelin hänet kassan taakse istumaan päivästä toiseen. Nainen tutkaili minua hetken aikaa ja sitten hänen silmissä syttyi:
"Sä olit kuukaus sit mun valmennettavana! Mä oon Nelly."
"Aivan niin, tottakai, miten mä en muka muistanut! Se oliki tosi hyvä valmennus, mun tyttö ei ollut kyllä hereillä niiku yhtää, mut se onkin vähä semmone aina välillä", nauroin taas, kunnes jatkoin vielä: "Ja se asettaminen, voi jestas, siitä ei kyllä tullu yhtää mitää! Milloin sä pidät taas valmennusta, voitais oikeesti tulla Likan kanssa uusiks? Ai anteeks, sullaha on varmaa muutaki tekemistä ja tässä mä vaa höpötän ku mikäki lokki. Tota niin, se Eetu, meillä oli sovittu tapaaminen, mutta enhän mä tajunnu kysyä, että missä nähään."
Nelly kertoi, että Eetu on varmaan tallissa, joten kiitin häntä sydämellisesti ja suuntasin kulkuni tallille. "Huhuu, mä ettisin Eetua", huhuilin hymyillen. "Oi vitsit, täähän on kivan näköne", juttelin taas itsekseni. Talli oli sympaattinen, selvästi hieman vanhahtava, mutta vaikutti käytännölliseltä. "Voi nenä, eikö täällä oo ketää?" Harmittelin ääneen, koska yhtäkään päätä ei kuikullut karsinoiden ovien yli eikä hakemaani miestäkään näkynyt missään. Kävelin käytävän päähän ja tulin selvästi uudempaan osaan. "Eetuuu, missä sä ooo-oooot?" Sanoin taas hieman hyräillen. Sitten näkyi ensimmäinen pää, joka kurkkasi yhdestä karsinasta. "Heippa, mä oon Oona, muistatko mua?" Sanoin hymyn levitessä naamalleni.
Minä ainakin muistin Eetun, vaikka siitä olikin jo pari kuukautta, kun olin ollut ensimmäistä kertaa Hopiavuoressa. Silloin matkassani oli Kyösti, jonka kanssa käytiin maastoilemassa isolla porukalla. Ja muistan kuinka Eetu oli tullut minun viereen juttelemaan kuinka elämä olisi taivaallista, jos aina voisi vain ratsastaa rauhallisessa maastossa mukavassa porukassa. Voi että tykkäsin siitä, miten hän puhui, ihan perhosetkin pyöri vatsassa, kun se sillä tavoin vierellä istui ja hymyili vihreillä silmillään.
"Niin siitä maneesin lainaamisesta, tai siis vuokraamisesta tietenkin, enhän mä nyt ilmaseksi toisen tiloja käytä!" Sanoin miehelle, joka oli jäänyt tuijottamaan minun. "Juteltiin puhelimessa ömm... pari päivää sitte, että voisin tulla joku kerta käymään ja kattomaa. Vaikka kyllähä minä täällä oon käyny, pariki kertaa. Mut ethä sä varmaa muista, onhan siitä jo aikaa ja sulla on varmasti ollut kädet täynnä. Kuulin, että sulla alkaa olla tallipaikatki jo melkein täynnä, onnea!"
"No kyllähä minä sinut muistan, sulla oli viimeks se pikkutamma koulutunnilla", Eetu vastasi, kun sai vihdoin puheenvuoron.
"Nii joo aivan, kyllähän me nähtii Nellyn valmennuksessakin! Ihan pikaisesti vaan, kun piti niin keskittyä siihen omaan tekemiseen silloin", hymyilin miehelle. "Nii että se maneesi. Mut jos sulla on hommat kesken, ni kyllähä minä voin sen itseksenikin vilkaista. Jollet pelkää, että minä jotain täällä hajotan tai vien pois", naureskelin, koska olisihan se ollut kiva, jos hän olisi tullut mukaan.
30.03.2019 - Hopiavuoren maastoretki
Törmäsin Hopiavuoreen jo pari viikkoa takaperin, kun näin lehdessä mainoksen kimppakämpästä sekä halvoista tallipaikoista. Talli vaikutti aivan mielettömän upealta paikalta, mutta en kehdannut kysyä vasta eronneelta omistajalta (Tätä ei sentään lukenut mainoksessa, mutta satuinpa kuulemaan kaupungilla huhuja.), että voinko muuttaa sinne ja tuoda kolme hevosta, kissan ja koiran. Mutta olipahan lehdessä maininta myös avajaismaastosta, joten tottakai ilmoittauduin sinne!
Meiltä ei ajanut kovin kauaa Hopiavuoreen, joten saatoin aamulla pakata Kyöstin kamppeineen traileriin ja huristella Otsonmäkeen. Parkkeerasin ajokkini suuren maneesin eteen, jossa oli jo useita autoja sekä pari traileria. Ensimmäisenä minua tervehti pienen pieni koira vaaleanpunaisessa huivissa ja tossuissa. "No hei, oletpa sinä ihana!" Tervehdin koiraa, joka nuuhki innoissaan jalkojani. "Löysitkin jo Remeksen tuoksut, etkö vain", jatkoin, kun koira pyöri edelleen jaloissani.
Joku huusi tallirakennusten luota ja koira pinkoi pois, joten pääsin jatkamaan oman hevoseni kanssa. Kyösti jo kopisteli trailerissa, se ei selkeästi arvostanut, kun en heti ottanut sitä ulos. "Odota nyt hetki, ethän sinä ole siellä ollut edes kauaa", tuhahdin hevoselle avatessani takaluukkua. Ruunikko ori hörisi minulle pahoittelevasti enkä voinut kuin hymyillä.
Pääsimme matkaan melkein ajallaan, mikä oli minusta ihan ymmärrettävää. Kyseessä kuitenkin oli kolmentoista ratsukon reissu eikä kaikki olleet edes paikallisia, joten vartin myöhästyminen on minusta oikeasti hyvä suoritus. Me oltiin kyllä komea joukko: neljä puoliveristä, kolme suomenhevosta, mustankirjava poni sekä irlannincob, komea musta friisiläinen, syötävän suloinen pikkuponi (näytti ihan pikkusuokilta, mutta olikin pohjoisnorjanponi), suuri rautias kylmäverinen sekä valehtelematta ainakin kaksimetrinen musta jättiläinen!
Retki oli kaikinpuolin mahtava kokemus, koska maisemat olivat ihanan seesteisiä ja kuljimme erilaisia teitä, joilla päästiin kokeilemaan kaikkia askellajeja. Kyösti ei oikein tykännyt lumen putoilusta, kun se tömähteli maahan siellä täällä. Vaikka emme edes saaneet samanlaista pesua kuin pari ratsukkoa edellä menevä jätti ja sen selässä oleva aasialainen poika. Enkä voinut olla nauramatta, kun poika säikähti niin kovin, että näytti kuin olisi pudonnut kyydistä.
Ajaessani kotiin en voinut olla ajattelematta kuinka kiva talli Hopiavuori olikaan. Moni retkeilijöistä oli enemmän tai vähemmän vakiokalustoa ja vaikuttivat oikein mukavilta tyypeiltä ja itse tallikin oli oikein näppärä. Lisäksi olihan omistajakin aika söpö. Ja sen leveäkin leveämpi puhetyyli, mikähän ihme siinä oikein kiehtoo..
22.12.2018 - Reipas maastolenkki
"Vautsi, onpas se komea!" Sanoin huokaisten, kun näin oman ratsuni päivän maastolenkille. 175 senttinen oldenburg tuntui jättiläiseltä, kun oli tottunut omiin hevosiin, joista yksi on polven korkuinen, toinen yltää päänsä kera minun pituuksiin ja suurin on säkäkorkeudeltaan minua matalampi. Mutta musta Antonio on jo säkäkorkeudeltaan minua korkeampi ja siihen vielä ylväs kaula ja kaunis pää, niin ai että olin myyty.
Käytökseltään ori olikin sitten eri maata: Harjaus sujui suhtkoht ongelmitta, kunhan en koskenut sen päähän. Mutta suitsittaessa se nosteli päätään yläilmoihin, että jouduin kurkottelemaan, että sain nahkaremmit sen päälle. Satulan kanssa se alkoi pullistella heti, kun laskin varusteen sen selkään, joten tökkäsin sitä saman tien kylkeen tokaisten: "Olehan siinä nyt!" Ori katsoi loukkaantuneena minua, mutta eipä enää pullistellut ja sain satulavyön kiristettyä.
Kuulin, että isommassa porukassa maastoilu saattaa jännittää ratsuani, joten mietin onko kymmenen ratsukon porukka orin mielestä "liian iso". Tiesin myös, että sillä on tapana testata uudet ihmiset, mutta en antanut kummankaan häiritä. Nousin reippaasti hevosen selkään ja lähdin edessämme olevan ratsukon perässä eteenpäin.
Aluksi Antonio yritti varastaa raviin, mutta pidin sen tiukalla ohjasotteella hallinnassa. Kun ori tajusi, ettei minusta ole leikkikaveria, se selkeästi rauhoittui. Ison pellon reunalla tuuli sen verran rajusti, että Antonio hieman säpsyi ja otti muutamia hyppyaskelia. Osasin kuitenkin varautua tähän, joten patistin oria eteenpäin ja pääsimme metsäpolulle suojaan tuulelta.
Lenkki oli oikein antoisa! Oli aivan mahtavaa päästä ratsastamaan oikeasti isolla hevosella ja olihan puoliverinen nyt ihan erilainen ratsu kuin tyypillinen suomenjuntti. Pelkästään askeleet tuntui siltä, että mennään monta metriä eteenpäin, vaikka olisi kyse vain yhdestä askeleesta. Ja se laukka, vau mikä meno! Vaikka sainkin pienen sydänkohtauksen, kun Antonio yhtäkkiä veti päänsä alas, mutta en onneksi pudonnut selästä.
17.12.2018 - Ponikävelyllä
Kohta minun omat kopukat luulee, että oon hylännyt ne, kun ravaan Maybeckissa koko ajan. Koska kyllä vain, taas kerran ajoin shetlanninponitallille ja tällä kertaa tekemään tuttavuutta uuden ponin kanssa. Tai siis niin oli tarkoitus, mutta poni lähtikin yllättäen eläinlääkäriin. Amelie mietti mitä voisin tehdä, joten sovimme, että lähtisin Jessican kanssa maastoon kävelylle Niilon ja Viskin kanssa. En tiedä, miksei Amelie itse lähtenyt matkaan enkä kehdannut kysyäkään, joten nyökkäilin vain. Viikko sitten kävin ajamassa Niiloa ja se oli niin hieno kokemus, että tietenkin varasin orin omaksi talutettavaksi. Sovittiin, että laitamme molemmille suitset päähän, koska vaikka riimut on näppäriä taluttaessa tallialueella, on kyseessä silti kaksi oria luonnon siimeksessa. Enkä itse todellakaan halunnut päättää mukavasti alkanutta tuttavuutta Maybeckin omistajien kanssa sillä, että metsästettäisiin heidän poneja metsästä. Ei siitä kyllä ollut vaaraa, että ainakaan minun poni olisi karkuun lähtenyt. Niilo rakastaa kaikenlaista oloa ihmisten seurassa, joten tottakai se tallusti nätisti perässäni, vaikka emme olleetkaan niin tuttuja keskenämme. Mutta Jessican narun päässä oleva Viski olikin sitten toista maata. Lumi oli sulanut ja enimmät loskatkin hävinnyt sateen myötä pois, joten viimeiset ruohonkorret ja muut mukamas ruuan näköiset tupot maassa saivat tehdä tuttavuutta orin turvan kanssa. Teimme reilun puolen tunnin kävelymatkan, jonka jälkeen palasimme takaisin tallille. Molemmat ponit olivat todella kuraisia - varsinkin Viski, joka pääsi yllättämään taluttajansa ja kaivautui ruuan himoissaan ojanpohjalle mahaansa myöten. Molempien ponien matka jatkui siis pesukarsinaan ja vasta sen jälkeen karsinaansa, koska niiden ruoka-aika olisi pian.
15.12.2018 - Welcome home!
Tallin omistajan vastaus oli juuri se, mitä pelkäsinkin. Karsinapaikat on täynnä eikä hän osannut sanoa, milloin sieltä saattaisi paikka vapautua. Lisäksi hän ei halunnut tehdä pelkkien jätkien pihattoa, koska se rajoittaisi liian paljon. Ei siis auttanut kuin alkaa etsiä muualta tallipaikkaa, johon saisin kaikki kolme hevostani. Pahimmassa tapauksessa minun pitäisi itsekin muuttaa, koska mikä on todennäköisyys, että järkevän ajomatkan päässä olisi kolmelle hevoselle paikat vapaana.
Ja eihän sellaista löytynytkään, mutta hyvä kompromissi kyllä löytyi. Haaveilin toki siitä, että saisin Leiasta ja Likasta tarhakaverit keskenään, mutta se saa jäädä toiveeksi siihen asti, että saan koko kolmikon saman katon alle. Löysin nimittäin pienen ratsutallin, joka on vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä työpaikastani. Siellä oli juuri yksi karsinapaikka vielä vapaana, joten sain Leian sinne asumaan. Ainakin toistaiseksi, kunnes Loitsulasta vapautuisi karsinapaikka tai vaihtoehtoisesti löytäisin uuden tallin koko poppoolle.
Olisin toki voinut tehdä niinkin, että siirtäisin Kyöstin uuteen talliin, jolloin saisin Likan ja Leian tarhakavereiksi, mutta en kokenut sitä järkeväksi vaihtoehdoksi. Turhaan lähtisin aiheuttamaan lisästressiä kahdelle hevoselle yhden sijaan, joten koska Leia on muuton edessä kuitenkin, oli paljon fiksumpaa kerätä pieni poni tarvikkeineen kuljetusautoon ja ajaa Kontolan ratsutallille.
Ai niin, sopivasti Leian kasvattajakin ilmoitti juuri eilen, että tamman kilpailu-ura on saatu onnistuneesti päätökseen. Nyt voin halutessani käydä napsimassa sen kanssa ruusukkeita VVJ-Cupeista sekä osallistua enemmän tai vähemmän leikkimielisiin tapahtumiin. Kuten rekiretkelle ja agilityyn, jossa pitää tehdä lumiukko poninsa kanssa!
10.12.2018 - Varovainen kysely
Oona on lähettänyt alla olevan viestin karsinapaikkojensa vuokranantajalle toivoen sydämensä pohjasta, että homma lutviutuisi edes jotenkin. Muussa tapauksessa hänen täytyisi etsiä toinen paikka jokaiselle kolmelle hevoselleen. Olisi nimittäin sula mahdottomuus olla kokopäivätyössä ja käydä hoitamassa kolme hevosta kahdessa eri paikassa.
Heipsan! Mulla on pienoinen ongelma käsissäni, koska menin ja ostin kolmannen hevosen - tai siis pienen supersöpön ponin! Vasta sitten tajusin, että pitäähän sille saada oma karsinapaikka. Kyllähän asuntoni on tilava ja voisin periaatteessa muuttaa työhuoneeni karsinaksi, mutta voisin uskoa, ettei kämpän vuokraaja oikein tykkää ajatuksesta.
En tiedä kuinka ajantasainen nykyinen karsinalista tallituvassa on, mutta näyttää siltä, ettei vapaita paikkoja ole. Ongelma onkin siinä, että A) en haluaisi laittaa Leia-tammaa pihattoon B) Likka ei ole laumahevonen eli sekään ei sovi pihattoon plus haluaisin tammoistani tarhakaverit (vaikka se tuleekin vaatimaan älyttömästi työtä, hermoja sekä kyyneleitä) C) Kyöstiä ei orina voi laittaa tammojen kanssa pihattoon.
Joten, onkohan karsinapaikkoja sittenkin vapaana? Jos näin on, niin olisiko minun edes mahdollista saada kolmas? Tai vaihtoehtoisesti saisiko pihattopaikkoja muutettua niin, että nykyiset kolme tammaa laitettaisiin yhteen ja ruuna olisi Kyöstin kanssa toisessa? Tämä toki johtaisi siihen, että Kyöstin kanssa samaan pihattoon voisi tulla vain ruunia tai ei-mahtailevia oreja.
Kiitos jo etukäteen vastauksestasi!
Ystävällisin terveisin,
Oona MacFarland
10.12.2018 - Kultainen poni
Päätin tulla heti töiden jälkeen käymään Maybeckissa, jotta saamme virallistettua Leian myynnin minulle. Eihän sitä koskaan tiedä, jos he muuttavatkin vielä mieltään! Vaikka tottakai tiedän, että suullinen sopimus on yhtä pitävä kuin kirjallinen, mutta kuka muka lähtisi haastamaan oikeuteen, jos joku ei myykään sulle ponia, vaikka niin oli puhelimessa sovittu.
Ajaessani kohti tallin pihaa, näin tarhassa valkokultaisena hohtavan ponin. Hyvä, etten ajanut tieltä pois, sen verran komeasti pienen nelijalkaisen karva loimotti talviauringossa. Kävin ajamassa autoni parkkipaikalle ja menin talliin etsimään omistajia. Löysin kultakutrisen nuoremman siskoksen ja tervehdin häntä: "Hei, minä olen Oona, tulin tekemään ostopaperit Leiasta." Kättelimme ja kävellessämme toimistoon kysyin kultaisesta ponista.
Allekirjoitusten jälkeen Bettina ohjasi minut tarhalle, jossa Haarfager majaili. "Teiltä kyllä löytyy niin omalaatuisi poneja, ettei oo tosikaan!" Ihastelin ääneen, kun smoky cream -väriseksi kerrottu shetlanninponiori ravasi tarhanportille herkkujen toivossa. Rapsutin oria otsatukan alta samalla, kun se hamuili takin ja housun taskuja. Lopulta se tuhahti ääneen, kun ei löytänyt mitään.
"Tää on ehkä vähän turhan rohkea kysymys, mutta olisinkohan minä saanut vähän harjata Haarfageria? En vaan saa silmiäni irti sen kultaisesta karvasta ja onhan se muutenkin niin hauskan oloinen kaveri", selitin nauraen, kun poni oli seuraavan uhrinsa eli Bettinan taskuilla hamuamassa. "Miksikäs ei, sitä ei olekaan hetkeen puunattu kunnolla, joten hemmotteluhetki olisi varmasti orinkin mieleen."
Taluttaessani Haarfageria tallille ihmettelin, kuinka nätisti se kulki vierelläni. Sen kanssa käytettiin toki taluttaessa ketjua, mutta ei sitä varsinaisesti tarvinnut käyttää, koska ori tuli rauhallisen asiallisesti omalla paikallaan. Tallissa sidoin sen pesukarsinaan, koska sen valkoiset sukat olivat tällä hetkellä kuran peitossa. Hain orin harjapakin hoitotuvasta ja aloitin jalkojen huuhtelusta.
En voinut uskoa, että pihalla niin kirkkaana loistanut karva voisi kimmeltää entistä enemmän. Haarfager nautti täysin siemauksin joka hetkestä ja näytti pettyneeltä, kun reilun tunnin puunauksen jälkeen talutin sen takaisin tarhaansa. "Ohhoh, milloinhan ori olisi viimeksi noin siistinä ollut!" Vanhempi sisaruksista Amelie sanoi, kun olin juuri saanut Haarfagerin päästettyä irti. "Ai hei! Joo, se on ihan älyttömän komea ori ja niin hyväkäytöksinenkin. Bettinalle jo sanoinkin, että olette kyllä löytäneet niin hienoja poneja."
Kävimme vielä yhdessä katsomassa virallisesti minun Leiaa, minkä jälkeen minun oli lähdettävä kotiin hoitamaan kaksi muuta hevostani. Ennen lähtöä kerroin, että aion ehdottomasti tulla vielä toistekin täällä käymään, muutenkin kuin hakemaan oman ponini kotiin. Amelia sanoi, että olen aina tervellut Maybeckiin.
09.12.2018 - Myyty!
Vaikka jo treenien jälkeen Amelie piruili, että voisin ostaa Leian, olin silti epäileväinen, että tamma oikeasti päätyisi minulle. Se kuitenkin on kaunis, hyvärakenteinen tamma, sen kilpailu-ura on jo loppusuoralla eikä sukukaan ole yleinen, joten se olisi varmasti haluttua tavaraa oikeiden shetlanninponikasvattajien piireissä. Hyvä, että olin kotiin päässyt, niin Amelie jo soitti minulle ja kertoi, että oli jutellut siskonsa kanssa ja olivat tulleet siihen tulokseen, että "Leia lähtee mielellään elelemään suomihevojen seuraan".
Nyt mun enää pitää keksiä, että mihin mie tamman laitan! Loitsulassa karsinapaikat on jo täynnä ja mulla on siellä kuitenkin jo kaksi hevosta, joten en tiedä kehtaanko kysyä mahtuisiko kolmaskin. Siellä toisaalta olisi kyllä pihattopaikkoja vapaana, mutta en kyllä halua pientä Leiaa laittaa pihattoon oleskelemaan. Kyöstiä ei orina tietenkään voi tammojen joukkoon laittaa, mutta Likkakaan ei kyllä mikään laumahevonen ole. Pitää huomenna soittaa vuokranantajalle ja jutella hänen kanssaan, eiköhän me joku diili saada aikaan, että Leia pääsee kotiin mahdollisimman pian.
09.12.2018 - Shetlanninponi
Maybeck Stud, shetlanninponitaivas maan päällä. Olin törmännyt tallin nimeen useampaan kertaan ja kun meitin asiaa vielä tarkemmin, niin olinhan minä tavannut tallin molemmat omistajatkin syyskuisella russileirillä Iltamäellä. Molemmat vaikuttivat oikein kivoilta tyypeiltä ja leirillä olivat ainoat suunnilleen samanikäiset osallistujat minun kanssa, joten tulimme juttuun hyvin.
Jo syyskuussa ponikuumeeni oli noussut huolestuttavan korkealle ja mietin silloin, että hyvinhän yksi poni menisi kahden suomenhevosen kylkiäisenä. Ne kuitenkin olivat juuri kasvamassa siihen malliin, että kaikki aikani meni niiden koulimisessa eikä ajatus edennyt sen pidemmälle. Mutta nyt olin päätynyt Maybeckin ponilauman sekaan, koska olin nähnyt ilmoituksen, jossa haettiin kokeneita ajajia treenaamaan heidän ponejaan.
Ihastuin syvästi ajokkiini, se oli niin kevyt ohjastettava ja se eteenpäinpyrkimys: En ole koskaan nähnyt niin mahtipontista menoa sen kokoisella ponilla! Joten arvatkaa vain kuka oli ajon jälkeen tutustumassa Amelien kanssa heidän myytäviin poneihin. Siellä oli useita ihan pienen pieniä karvapalloja sekä pari vasta syntymässä olevaa tapausta, mutta totesin ääneen: "Mie vasta sain oman kaksikon koulutettua kilparadoille, joten ei tällä varmaan yhtään vanhempaa olisi?"
Ja tottahan toki heiltä sellainenkin löytyi, vaikka eipä se kyllä paljon isompi ollut kuin aikaisemmatkaan. Leiaksi kutsuttu tamma oli 85 senttinen, joten se ylsi sopivasti hamuilemaan housuni taskuja. Se oli liinaharjainen raudikko, jolla oli aivan yltiösöpö musteläikkä naamassaan. Amelie kertoi, että Leia on taivaanrannanmaalari, joka välillä unohtaa omankin olemassaolon. "Kiltti se on kuin mikä, vaikka välillä ajatuksissaan voikin tehdä hölmöyksiä", hän sanoi.
Tammalla on kilpailukokemusta reilusti ja Amelie kertoi, että he voivat mieluusti auttaa sen suhteen jatkossakin. Näyttelyissäkin on kierretty hyvällä menestyksellä, Leialla on jo kaksi SERTiä, joten yhden jälkeen sille saisi anottua Champion-arvonimen, minkä lisäksi sen saisi jo ilmoittaa kantakirjaankin. Kuulin kuinka Amelie jatkoi kertoen palkitusta isästä ja norjalaisperäisestä emästä, mutta sen tarkemmin tiedot eivät iskostuneet päähäni, kun haaveilin, miten saisi Leiasta tarhakaverin Likalle ja myöhemmin saisin hankkia sille omia karvapalleroita.
Tein ostotarjouksen tammasta keskustelumme päätteeksi ja Amelie kertoi, että hänen täytyy keskustella asiasta vielä siskonsa kanssa ja huomioida muut ostajaehdokkaat. Ymmärsin oikein hyvin, onhan kyseessä todella mallikelpoinen tamma tuntemattomasta suvusta, joten varmasti haluaisivat sen kokeneemmalla kasvattajalle jatkamaan sukuaan.
09.12.2018 - Valjakkovalmennus
Siinä hän seisoi, kuvankaunis tummahiuksinen nainen, jolta ei puhe tuntunut loppuvan - ei sitten millään. Johonkin väliin olin saanut kakaistua tervehdykseni, mutta tuo nainen kertoi kädet heiluten itsestään, suomenhevosistaan ja siitä, miten innoissaan hän oli kun pääsi kokeilemaan valjakkoajoa Niilolla. Samalla sekunnilla, kun ehdin miettiä Bettinan tai Jessican pestaamista valmennuksen pitoon, nainen piti puheripulistaan tauon. "Mutta hei! Se minusta, missä se Niilo on?" nainen tokaisi ja lähti haahuilemaan edelläni pitkin Maybeckin käytäviä. Pyöritin päätäni ja hymähdin itsekseni.
Sotasuunnitelma oli valmis. Nainen Niilon karsinaan harjapakin kanssa ja joku muu sai kärsiä tämän puheripulista - siitä syystä nappasin Jessican hihasta tallikäytävällä kiinni, ja totesin hänelle, että hän sai näyttää valjastuksen ja laittaa Niilon kärryjen eteen sillä välin, kun kävisin pukemassa jotain lämpimämpää päälleni. Tosiasiassa olin jo pukeutunut niin, että hiki valui otsaltani, mutta pieni valkoinen valhe tässä tilanteessa pelasti korvani.
Kärryjen kyydissä Oona istui loppujen lopuksi melko vaitonaisesti. Hän keskittyi täysillä annettuihin ohjeisiin, eikä huudellut turhia väliin. Itseasiassa, vaikka Oona oli ohjastajana aavistuksen noviisi, tuntui hänen ja Niilon kemiat kohtaavan aika hyvin yksiin. Oona suoritti tehtäviä rauhallisella ja määrätietoisella asenteella, ja Niilo teki työtä käskettynä - kuinkas muutenkaan. Välillä naisen kasvoille levisi vieno hymy, mutta pääasiassa kasvot olivat niin jäätyneen näköiset, ettei niistä voinut päätellä kantajansa fiiliksiä. Ehkä se selvisi myöhemmin kun nainen pääsisi kärryiltä pois, tuumin itsekseni ja jätin huolet pois.
Erinäisten kiemuraurien, siirtymätehtävien ja temponmuutosten jälkeen olin valjakkoon hyvin tyytyväinen. Oona oppi nopeasti, ja Niilo toimi valjakkoajoon tutustuttajana paremmin kuin hyvin. Pieni oripoika oli pötkinyt koko tunnin korvat höröllä, ja nyt loppukäyntien aikana Oonankin kasvoille oli levinnyt tuttu hymy ja tämän suu kävi enemmän, kuin olisi ollut tarpeen.
"Hitsi, että tää on upea! En todellakaan kuvitellut, että poni voi olla näin kevyt! Ja näin eteenpäinpyrkivä! Munhan täytyy kohta vaihtaa suomenhevoset shetlanninponiin!" Oona hihitti kärryjen kyydissä, johon en voinut vastata muuta kuin että shetlanninponin osto oli Maybeckissa ollessa lähempänä kuin hän olisi arvannutkaan. "Ehkä se on sun onni, että meiltä saa ostaa vaikka kaikki ponit, kun rahasta päästään sopuun. Itseasiassa meillä olisi aika kiva nuori myytävänä, joka on saavuttanut valjakkoajokilpailuissa jo kaiken tarvittavan. Osta se!" mä piruilin naiselle, ja lähdin kävelemään valjakon edeltä takaisin talliin.
Kirjoittanut Niilon omistaja Amelie
26.10.2018 - Halloweenleiri
Saavuin perjantaina kuudelta Adinaan, jossa pääsisin viettämään karmaisevan halloween-teemaisen viikonlopun. Omat hevoseni kun olivat vielä liian pieniä ratsuiksi, pääsin tutustumaan hoitohevoseeni Villaan. Se oli rodultaan australianhevonen, joka oli minulle ihan uusi rotu. Olin kuitenkin tutustunut jo etukäteen kyseiseen rotuun ja oli selvinnyt, että se oli vähän niin kuin quarterhevonen: Sen saattoi valjastaa karjapaimenen tehtäviin tai ratsastaa matkaa, mutta myös tuikitavallinen este- ja kouluratsastus sujuu siltä. Se soveltuu kuulemma myös pooloon!
kuva © isamiga76 / CC BY 2.0
Monipuolisen ja oikein maittavan ruuan jälkeen menin muutaman muun kanssa maneesiin tutustumaan omaan hoitohevoseeni selästä käsin. Villa oli rauhallinen ja herkkä ratsastaa, mikä oli oikein mukava kokemus. Yleensä ratsastuskoulujen hevoset ovat niin turtia aloittelevien ratsastajien kovakouraisen käsittelyn jäljiltä, että niitä saa oikeasti ihan olan takaa herätellä apuihin. Emme tehneet mitään suuren suuria koreografioita, enimmäkseen menimme käyntiä uralla ja pääty-ympyröillä, vähän kokeiltiin ravia ja yhden pitkän sivun laukkasimme.
Olin tottunut valvomaan pitkään ja heräämään aikaisin, mutta näin ettei monikaan leiriläisistä olleet ihan samanlaisia. Lauantaina seitsemältä saavuimme hoitamaan luvatusti aamutallia ja vasta puoli yhdeksän jälkeen pääsimme aamupalalle. Jälleen kokkimme Laura oli loihtinut niin kattavan tarjoilun, ettei meinannut maltaa lopettaa syömistä, vaikka vatsa oli jo täynnä.
Lounaan jälkeen luvassa oli maastovaellus, joka kesti reilun tunnin. Onneksi olin itse osannut pukeutua lämpimästi, niin saatoin antaa paikkani leiritulen läheltä hytisevälle tytölle. Leirimakkara maistui todella hyvältä purevan pikkupakkasen viimassa, nuotien rätistessä lähellä. Kuulin ohimennen, että pysähdys nuotiolla venyi suunniteltua pidemmäksi, juuri sen takia, kun useampi ratsastajista oli niin kohmeessa. Se ei minua haitannut, joten menin paijaamaan Villa-ratsuani. Olin napannut sille salaa porkkanan rehuvarastosta ja annoin sen sille. Se haukkasi sen reippaasti suuhunsa ja söi sen vauhdilla.
kuva © Gareth James / CC BY-NC 2.0
Iltapäivällä meille esiintyi bändi, minkä lisäksi meidän piti tehdä myös improvisaatioharjoituksia. Itse en näistä innostunut kovin paljon, mutta en kehdannut jättäytyä poiskaan. Myöhemmin pelasimme lautapelejä, söimme päivälliseksi tämän ja eilispäivän jämiä. Ruuan jälkeen saimme uudet ratsut, joiden kanssa ratsastimme pieneen lumihuntiin peittyneellä kentällä. Kukaan meistä ei uskaltanut osallistua jousiammuntaan, mutta keksimme kyllä omiakin leikkejä!
Illalla kiersimme kauhukujan, minkä jälkeen nautimme kuistilla limonadia kylmenevässä pakkasillassa. Lopulta siirryimme takkahuoneeseen katsomaan yhdessä äänestettyä elokuvaa tulen loimutessa vieressämme. Elokuvan loputtua suurin osa kävi vielä pikaisella iltapesulle ja noin puoli yhdeltä pääsimme omiin peteihin nukkumaan.
Sunnuntaina aamupalan jälkeen meidät jaettiin kahteen ryhmään, koska kaikki olisivat halunneet päästä hyppäämään, mutta meitä oli aivan liikaa, että se olisi ollut turvallista. Taitojeni myötä olin onnekkaiden ryhmässä ja pääsin hyppäämään Villan kanssa. Myös kouluratsastajat pääsivät treeninsä jälkeen hyppäämään muutaman esteen, minkä jälkeen lähdimme porukalla tekemään loppukäynnit maastoon.
kuva © Dorian Wallender / CC BY-SA 2.0
Hoidettuamme hevoset nautimme jälleen Laura-kokin upean lounaan, minkä jälkeen suuntana oli Arcticum (museo/tiedekeskus). Revontulinäytös oli aivan mahtava! Tämän jälkeen saimme tunnin kierrellä keskustassa, mikä tottakai meni itsellä shoppailessa. Söimme pizzeriassa yhdessä kunkin valitsemat pizzat ja hieman ennen kuutta saavuimme takaisin Adinaan. Purettuamme esteradan, suuntasinne vielä autoilla kodalle illanviettoon, jossa olimme melkein iltayhdeksään asti. Useammat lähtivät sieltä suoraan kotiin, mutta minulla olisi ollut niin pitkä matka edessä, että jäin vielä yhdeksi yöksi.
20.09.2018 - Naapuri
Hei, minä olen saanut naapurin! Pakko myöntää, että olen elänyt niin omissa oloissani, etten tiedä tarkalleen milloin hän on tänne muuttanut, mutta nyt on viestiä laitettu. Pyysin häntä käymään kahvilla/teellä tai mitä hän juokaan, niin päästäisiin tutustumaan paremmin ja töksäytin samaan syssyyn hieman rohkean kysymyksen, koska kysyin, josko hänen hevosensa sopisi Likan tarhakaveriksi.
En yhtään ihmettelisi, jos hän sanoisi suoraan, ettei todellakaan käy. Mutta pitäähän sitä aina kysyä! Likka kun on tuollainen jääräpää, jolle ei sopinut useampikaan rauhallinen tamma tarhakaveriksi. Mutta ehkäpä vuonohevosruuna Snoopy Jesper sopisi, toivotaan vain, että omistajansa Jenny suostuu kokeilemaan.
14.09.2018 - Poniviikonloppu
Osallistuin Iltamäen tallin syksyiselle viikonloppuleirille, jonka teemana oli tietenkin tallin russponit! Vaikka se olikin suunniteltu enimmäkseen ponikokoisille ratsastajille, oli siellä huomioitu myös pidemmät ponifanit, jotka pääsisivät ajamaan poneilla. Saavuin tallille perjantaina hieman ennen viittä. Olin hieman jännittynyt ja mietteliäs siitä, miten homma oikeasti toimii ei-ratsastavan vinkkelistä. Pullakahvin aikana tutkailin muita osallistujia ja tunsin olevani leirin vanhimpia sekä myös pisimpiä osallistujia, vain yksi oli ehkä hieman minua nuorempi ja suunnilleen saman pituinen.
Iltakuuteen mennessä meidät oli ohjattu hoitoponiemme luo ja minun omani oli käsittämättömän suloinen Eemil! Useamman minuutin vain paijasin komeaa ponioria, joka vaikutti nauttivan saamastaan huomiosta. Mieleeni tulvahtia monia ponimuistoja vuosien takaa ja hykertelin hölmösti ilosta. Tokenin vihdoin ja mietin, että miten sitä voikaan kaivata kunnon poniterapiaa! Harjasin Eemilin puhtaaksi ja jäin vielä toviksi rapsuttelemaan sen kauniin punertavaa karvaa.
kuva © Suomen Hippos / Pirje Paananen
Lauantaina kymmeneltä oli ponikokoisten ratsastustunti, jota katselin ihan mielelläni. Oli hauska nähdä kuinka suunnilleen samanikäiset ratsastajat olivat osa silti niin eri tasoisia. Tunnin jälkeen pääsin itse tositoimiin, kun oli poniagilityn vuoro. Taisin olla hieman liian rentona, koska Eemil pääsi epähuomiossa parikin kertaa karkuun innostuessaan vähän liikaakin tehtävien aikana.
Puolen päivän lounaan jälkeen oli reilu tunti omaa aikaa, jolloin tutustuin talliin läpikotaisin: Kävin rapsuttelemassa tarhailevia poneja, tutkin tallin varuste- ja rehuvarastot - Enkä todellakaan tiedä miksi halusin nähdä rehuvarastonkin. Vihdoin kello kaksi pääsimme tutustumaan ajamiseen, vaikka olihan se minulle jo tuttua puuhaa. Kyydissä oli kuitenkin ihana istua ja pääsi tutustumaan ruskamaisemiin. Illan leiriohjelmaan kuului karaoke, jossa vedin muiden kanssa Sannin 2080-luvulla biisin. Enemmän tai vähemmän nuotin mukaisesti, mutta ei kukaan ainakaan nauranut.
Sunnuntaina kymmeneltä lähdimme maastoretkelle, osa ratsastaen ja osa ajaen. Eräs tuli myös taluttaen, mitä hieman ihmettelin. En kuitenkaan kehdannut asiasta kysyä ja eihän se minulle kuulukaan. Lounaan jälkeen oli näyttelyt, mitä varten puunasin Eemilin kavioita ja korvakarvoja myöten. Mikä kuitenkin johti siihen, että olin itse yltä päältä karvaa ja pölyä. Mutta pääasia, että Eemil näytti hyvältä!
Autoin muiden leiriläisten kanssa ponin tuomisessa tarhoista sisälle ja iltaruokinnassa, minkä jälkeen menimme porukalla myös putsaamaan poniemme varusteet. Leirin pitäjä oli yllätyksestä hyvin mielissään, minkä jälkeen oli pakko lähteä kotiin. Leiri oli aivan mahtava ja ponikuume nousi taivaisiin, matkalla jo mietin, että eikös yksi ponikaveri mahtuisi hyvin kahden suomenhevosen kaveriksi..
30.07.2018 - Laidunkauden päätösmaasto
Osallistuin tänään Loitsulan laidunkauden päätösmaastoon, joka suoritettiin ratsain. En siis tietenkään voinut osallistua kummallakaan omalla hevosella, mutta sain tallilta lainaan komean Hämarikin. Siitä on muutama vuosi, kun viimeksi olen ratsastanut melkein 170 senttisellä hevosella, joten nousu Hämän selkään oli kokemus. Maastot oli ratsulleni tuttuja, joten sain ihastella maisemia rauhallisin mielin, koska ori tunsi reitit jo entuudestaan.
Ensimmäinen poikkeava rasti oli Harmiojärven ranta, jossa monet muut menivät polskimaan, mutta itse halusin mieluummin jäädä kuivaksi, joten jäimme Hämän kanssa rannalle. Ori kävi nappaamassa pari mehevää kukkaa suuhunsa, kunnes jatkoimme taas matkaa. Seuraava etappi taisi olla Hämälle uusi kokemus, koska se steppaili ja korskui, kun tulimme eläinlääkärien shettisparivaljakon luokse. Liekö ponien pieni koko häiritsi oria.
Metsälammin tilalla pääsimme revittelemään laitumelle, jossa Hämän orimaisus pääsi valloilleen. Se meinasi hieman jopa kuumua, kun se otti suuren suuria laukkapyrähdyksiä. Muiden silmissä ori ei kuulemmat näyttänyt niin nopealiikkeiseltä kuin se selässä tuntui, vaan heidän mielestään orin liikkeet tapahtui kuin elokuvan hidastetussa kohtauksessa. Viimeinen osuus oli ylämaankarjanauta Mötkylä, jolle Hämä ei letkauttanut edes korvaansa vaan harppoi pitkin askelin suoraan ohi. Itse olisin mieluusti jäänyt paijaamaan suurta karvakasaa, mutta pitänee tulla joskus yksin uudestaan.