Hurmaava Tulitangara

Sinä et nyt ymmärrä, Hurmaa ahistaa. Kaikki. Sen tarhaan on lennähtänyt hirvittävän kokoinen lentolisko (tunnetaan myös räkättirastaana), ihmisväki puki Hurma-paran kammottavaan ruumispussiin (tavan ötökköloimi ja -huppu), naapuritarhaankin muutti uusi hevonen joka taatusti hautoo murhaa (kunhan huutelee uudessa paikassa oriuttaan alleviivatakseen, ei sitä Hurma kiinnosta)!! Perusluonteeltaan huolestuneen ahdistunut punaraudikko tuntuu ottavan kierroksia vähän kaikesta. Se on suomenhevoseksi kovin herkkä, monellakin tavalla, ratsastettavuus ei tosiaan tuo mieleen kylmäveristä maatiaista vaan jonkun kevyemmän, kuumaverisemmän rodun. Ja niin arkisen huolestunut kuin Hurma onkin meille muille täysin tavanomaisista asioista, ratsuna se osoittaa sellaista rohkeutta, suoranaista kylmäpäisyyttä, mikä yksistään on jarrutellut sekä tyystin torpannut mieleen nousseet ruunauspohdinnat.

Tallissa punaraudikko kuitenkin tuntuu jatkuvasti jos ei vallan kauhistuvan, niin ainakin huolestuvan asioista. Onko pesukarsina, lähinnä lattiakaivo, varmasti turvallinen? Mahtaako tallin seinällä roikkuva puutarhaletku kuitenkin hyökätä kimppuun? Harava ainakin on epäilyttävä kapistus, talikon ja lapion luotettavuudesta Hurma tuntuu (vihdoin..) vakuuttuneen, eivätkä kottikärrytkään aiheuta välitöntä puhinaa. Paitsi rengasrikkoinen, omituisesti vaappuva ja tavanomaisesta poikkeavaa ääntä pitävä kottikärry, sehän on aivan vähintään kuoleman kiesi tai muuta hirveää. Kengitys, rokotukset, hampaiden raspaus sekä klippaaminen olivat alkuun hyvin epäilyttäviä toimenpiteitä, potentiaalisia kidutusmenetelmiä, mutta onneksi Hurmaa ei enää tarvitse rauhoittaa. Uuden kengän takomisesta lähtevä ääni tosin saa raudikon yhä huolestuneeksi, joten orin oman mielenrauhan vuoksi se saa kengityksen ajaksi reilun pumpulitupon korviinsa.

Kilttihän Hurma on, hieman hitaasti lämpenevä mutta tutulle ihmiselle vähän koiramaisen seurallinen kaveri. Vaikka ori suhtautuukin moneen asiaan melkoisella epäluulolla, se kuitenkin antaa tutun hoitajan laittaa ötökkäkamppeet sekä -myrkyt, kuljetussuojat sekä kaiken muunkin. Mikään ei jää tekemättä, vaikkei se eilen aloittanut harjoittelija välttämättä saakaan orin lämpöä mitattua. Punarautias kaipaa tutun ihmisen turvaa, rauhallisia otteita sekä kärsivällisyyttä. Kovin kiireessä tai pieleen menneistä kisoista harmistuneena ei kannata ryhtyä tätä hevosta hoitamaan, siinä saa vain Hurman hermostumaan.

Ihan välittömästi ratsastajan noustua Hurman selkään se ei luo nahkaansa uljaaksi, urheaksi ratsuksi muuttuen. Uppo-oudon ihmisen kanssa Hurma ei oikein kykene rentoutumaan, sen kaikki aika tuntuu kuluvan murehtimiseen; onhan hän varmasti hieno, tekeehän hän pohkeenväistön tälläkin kertaa oikein, lähtihän hyppy mistä ihminen toivoi sen lähtevän, kelpaahan tämä laukka ratsastajalle? Tuttu, turvallinen ihminen taas saa nauttia punarautiaan parhaista puolista, siitä vakaudesta, rohkeudesta ja osaamisesta, joka murehtivan arastelun alla hiljakseen kytee.

Olkoon arkinen maatiainen, Hurmasta löytyy yllättävän komeaa, kuitenkin liioittelematonta, liikettä. Ilmava, hyvin pyörivä laukka, elastinen irtonainen ravi, pitkä matkaavoittava käynti. Ei huitomista, kauhomista, yliaktiivista etuosaa. Ori hyppääkin varsin hyvin, tasapainoisin ja kaikin puolin tasaisin hypyin kaulaansa, selkäänsä sekä jalkojansa toivotulla tavalla käyttäen. Hypyt vain ovat vähän hitaita, sellaisella leijuvalla tavalla, eivät mitenkään raskaita. Innareilla punaraudikko selvästi hyppää kieli keskellä suuta, samaten kapeammilla tarkkuusesteillä, pituusesteet ori sen sijaan leiskauttaa yli rinta rottingilla täysin varmana venymisestään. Ja kyllähän Hurma venyykin! Erikoiset johteet, oikein väri-iloittelevat puomit sekä erilaiset maastoesteet olivat aluksi kovin jännittäviä, puhinan ja väräjävien sierainten arvoisia koetuksia, mutta nykyään Hurma ei ole minällänsäkään oikein mistään, vaan menee ylitse omituisimmistakin esteistä kylmähermoisella päättäväisyydellä.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Hurma ei tunnu ratsastettaessa kylmäveriseltä. Sen herkkyys, keveys, suoranainen kiihtyvyys, tuo mieleen täysi- ja puoliveriset. Ori ei kuitenkaan ole läheskään yhtä ketterä tai nopea, se vain tuntuu.. no, kaikelta paitsi kylmäveriseltä. Niin kummalliselta kuin se vaikuttaakin, Hurman kanssa voi huoletta lähteä vieraisiin maisemiin, maastoihin tai kilpa-areenoille, ilman huolta reissun muuttumisesta ufobongailuksi. No, uuden ihmisen kanssa semmoistakin voi sattua. Punarautiaasta orista kuitenkin kumpuaa rohkeutta ja kylmäpäisyyttä, joiden turvin se tanssahtelee läpi kouluradat, viilettää rata- ja maastoesteet sekä maastoreitit läpi, edustaa pitkätkin kisaviikonloput. Kontrasti tarhassaan räkätille puhisevaan, nurkkaan perääntyneeseen hölmöön ei voisi olla suurempi!

Nyt kun mietin, niin matkustaessakin Hurma on ihmeen tyyni ja kylmäpäinen. Se saattaa katsoa kapoisinta traileria epäillen, vaan kyytiin ori kävelee aina nätisti, ei pidä tien päällä melua eikä perillä vaikuta stressaantuneelta. Rampin raudikko laskeutuu aivan rauhallisesti, ja uusi ympäristö on taatusti suurempi ihmetyksen aihe kuin mitä matka itsessään.

Hurman huolestuneen kotikäytöksen ja kylmäpäisen kisahevosen mietteet on kirjoittanut Lissu T.

Sukulaisia 4 polvessa, pidennetty sukutaulu täällä.