Punas-Tutti

Sukuselvitys

i. Kukaan ei odottanut Kallellaan (lempinimeltään Kalle) niin hyvää ratsua kuin siitä tuli. Ajatuksena oli ollut tehdä monitoimihevonen ratsu- ja työhevoshommiin, joista työhevostoiminta jäi, kun vuoden vanha Kalle vaihtoi varsanäyttelyissä omistajaa. Varsa ei ollut edes myynnissä, sen tapa olla ja liikkua vain oli tehnyt kouluratsastaja Anne-Mari Saloseen niin suuren vaikutuksen, että nainen teki siltä istumalta tarjouksen. Ori kehittyi hieman hitaasti ja epätasaisesti, minkä vuoksi sen kanssa jätettiin laatuarvostelut välistä ja osallistuttiin vasta kasvattajakilpailun molempiin lajeihin. Esteillä ori oli kymmenes, koulussa kolmas. Orin kilpaura noudatti samaa kaavaa; se kyllä pärjäsi esteillä tehden puhtaita ratoja sijoittuen silloin tällöin, mutta suurin menestys tuli kuitenkin heA-vaB -kouluradoilta. Kalle kokosi erinomaisesti liikkuen rennosti hyvässä tasapainossa, ja vaikkei se ollutkaan erityinen liitokavio liikkeen laatu oli tasaista ja täysin riittävää myös avoimissa luokissa pärjäämiseen. Anne-Mari lukee kuitenkn suurimmaksi saavutuksekseen kolme rotumestaruutta, nousujohteisesti pronssista kultaan.

158-senttinen, punarautias Kallellaan oli ryhdikäs ja syvärunkoinen hevonen, jonka kaula oli vähän lyhyenpuoleinen ja lautanen jyrkänlainen, etusetkin hajavarpaiset. Tämä ei kuitenkaan käyttöä haitannut, raudikon luusto oli priimaa aivan kuten terveyskin. Ori hyppäsi hyvällä tekniikalla liikkuen kaikissa askellajeissa koko kropallaan itsensä hyvin kantaen, ihmeen kevyesti ja harvakseltaan selkeän etupainoisena. Kalle oli helppo ratsastaa toivottuun muotoon, se kuunteli ratsastajaansa tehden varsin totisesti pilkuntarkasti kuten siltä pyydettiin - silloinkin, kun ratsastaja pyysi vahingossa ihan mitä sattui tai tahallaan kokeili, mitä hevonen tekee, jos istunta jarrutti ja pohje pyysi eteenpäin. Silloin Kalle tietysti toteutti molemmat, eteni ja hidasteli vuorotahtiin. Muutenkin raudikko oli varsin vakava hevonen, hyvähermoinen ja hienokäytöksinen muttei järin sosiaalinen tai huomionkaipuinen.

Saavutuksistaan, joihin myös RKTK-I -palkinto lukeutuu, huolimatta Kallellaan ei ollut välitön jalostusmenestys. Vasta sen ensimmäisten, pienten jälkeläisluokkien menestyttyä laatuarvosteluissa ori alkoi saada enemmän tammoja. Ori kuitenkin kuoli vain 15-vuotiaana ähkyleikkausta seuranneisiin komplikaatioihin, joten niin kilpa- kuin jalostusura jäi odotettua lyhyemmäksi. Kallelaiset ovat liki järjestään hyvällä tekniikalla hyppääviä hevosia, joista löytyy mukavasti myös liikettä sekä kapasiteettia vähän joka lajiin. Luonteeltaan ne eivät ole yhtä juron vaativia kuin isänsä, vaikka muutama sellainenkin on mahtunut joukkoon.

ii. Kipparitarin (lempinimeltään Kippis) raviura loppui oikeastaan ennen kuin se alkoikaan. Ori kyllä aloitti ravitreenin suorittaen hyväksytyn koelähdönkin, mutta valmentaja-ohjastaja sekä omistaja totesivat molemmat orin olevan enemmän sunnuntairavuri kuin tulevaisuuden ravikuningas. Raudikko myytiin, uusi omistaja koulutti sen ratsuksi ja sai itselleen monipuolisen harraste- ja kilpakaverin vähän joka lajiin. Kippis nähtiin välillä paikallisravien ns. jokamieslähdössä, epävirallisissa lähdöissä, enimmäkseen ori kuitenkin kisasi seura- ja aluetasolla koulua, esteitä sekä kenttää, myös muutamia valjakkolähtöjä. Ori oli rohkea, varma hyppääjä, se käytti kroppaansa sekä jalkojaan erinomaisesti ja kunhan ponnistuspaikat osuivat kohdilleen eivätkä tulleet aivan esteen juureen, raudikko teki hyviä hyppyjä ja ratoja. Kouluradoilla ori teki asiat usein vähän huolettomasti kokoamatta tai lisäämättä riittävästi ratsastajansa yrityksistä huolimatta. Laatua löytyi, yritys jäi puutteelliseksi, kuten eräs tuomari kerran totesi.

157-senttinen Kipparitari oli ryhdikäs, syvärunkoinen ja valitettavan suoraselkäinen hevonen. Sen jalkojen suurin vika oli kintereiden käyryys, etusista ei löytynyt moitittavaa. Ori liikkui rennon letkeästi pitkin, melko ilmavin ja suorin liikkein, laukasta tosin katosi tahti hevosen innostuessa. Kippis oli varsin vireä hevonen, kiltti ja yhteistyöhaluinen mutta erittäin herkästi innostuva.

Jalostusarvostelut ja arvokilpailut jäivät välistä, orilla kilpailtiin enemmän harrastuksen kuin tavoitteellisuuden nimissä. Raudikolla on kuitenkin kuusi jälkeläistä: omistajan ystävät halusivat käyttää tuttua, tervettä oria omille tammoilleen. Kipparitarin varsat ovat hyviä käsitellä, ajaa ja ratsastaa, ne suhtautuvat suurella intohimolla työntekoon korvaten sillä joitakin liikkeittensä sekä hyppytekniikkansa puutteita. Kippis lopetettiin 22-vuotiaana sen murrettua jalkansa todella pahasti laitumella.

ie. "Hyvänpuoleiset tyypit, lyhyehkö kaula, syvä pitkähkö runko, jyrkkä lautanen, järeät hajavarpaiset jalat, joissa vennohkot vuohiset. Ahtaanlaiset suorat käyntiliikkeet, liikkeet väljenevät ravissa, pitkä tarmokas askel. Erittäin hyvä, nöyrä ajaa ja valjastaa. Pysähtyy hyvin, herkkä ja tottelevainen." Työsuunnalle ajokokeella II-palkinnolla jalostusarvosteltu Vinossako (vaaleanpunarautias, 155 cm) oli työ- ja juoksijahevosten tytär, joka ratsuna osasi lähinnä perusasiat eikä niitäkään aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sen ei ollut väliksikään, tamma oli täysipäiväinen työhevonen, joka myös kilpaili työhevoslajeissa. Meriitteinään tammalla on muun muassa avoimen sarjan hevoskynnön Suomen mestaruus sekä työhevoskilvan hopea- ja pronssimitalit. Vinossako oli väkivahva, tyyni ja totinen tamma, joka veti erinomaisella tekniikalla, ei tuntunut säikkyvän mitään ja puski sisullansa vaikka läpi harmaan kiven.

Työhevoskilpailujen lisäksi raudikko teki välillä ajelutushommia: sen kyydissä moni tuore aviopari siirtyi kirkolta juhlapaikalle, monen tapahtuman yhteydessä turistit pääsivät hevoskärryin kaupunkikierrokselle ja jokusena vuotena joulukirkkoon pääsi rekikyydillä. Kotitöinä tamma veti puu- ja heinäkuormia, sen kanssa tehtiin pienten peltojen maanmuokkaustyöt ja kun perheen lapset kaipasivat turvallista ratsua, Vinossako pääsi lapsenvahdin hommiin.

28-vuotiaaksi eläneestä Vinossakosta jäi kolme erinomaista työhevosvarsaa sekä hieman yllättäen yksi laadukas ratsuvarsa. Jokainen tamman jälkeläisistä on varsin totista, työteliästä mallia. Ne eivät ehkä voita näyttelykehiä tai ole rotunsa lennokkaimpia liikkujia, mutta parempia työkavereita kuin Vinossakon varsat joutuu etsimään tosissaan.

e. 165 korkea, vaaleanpunarautias Huhtalan Hämmäs-Tytti (lempinimeltään Hämppis) sai ristikseen monille tammoille tyypillisen pitkän rungon, mutta muutoin se onnistui perimään lähinnä vanhempiensa rakenteiden parhaat puolet. Ryhdikäs, suurilinjainen ja hyvätyyppinen, kaareva kaula hienolla ylälinjalla, erinomaisen muotoinen takaosa, hyväasentoiset ja -luiset jalat. Tamma saikin varsanäyttelyistä järjestään ensimmäistä palkintoa ollen valtakunnallisen varsanäyttelyn kolmanneksi paras varsa. Kehuja ansaitsivat myös pitkä, matkaavoittava käynti sekä reipas, tahdikas, elastinen ravi, sen sijaan hyvin tavanomainen laukka jäi selkeästi laadukkaan käynnin ja ravin varjoon. Suurinta kiitosta raudikko keräsi kuitenkin iloisella, rohkealla asenteellaan, yhteistyöhalullaan ja hyvähermoisuudellaan. Iän myötä ratsastettavuus ja ajettavuus paljastuivat aivan yhtä erinomaisiksi kuin Hämppiksen perusluonne.

Hyppääjänä tamma ei ollut kaksinen, teknisesti tai kapasiteetiltaan. Hämppis kyllä suhtautui estetehtäviin erinomaisesti nauttien hyppäämisestä, mutta ei se siinä järin hyvä ollut. Juuri esteosion vuoksi tamma jäikin laatuarvosteluissa nipin napin sijoitusten ulkopuolelle. Kasvattajakisassa esteosio jätettiin välistä, kouluosiosta tamma toi kotiin neljännen sijan. Tästä alkoi ruusukkeentäytteinen ura kouluradoilla, jokunen surkuhupaisa estekokeilu sekä lyhyt valjakkoura emän kavionjäljissä. Hyvän suomenhevosen tapaan monipuolinen Hämppis taipui moneen, mutta heA-vaB -kouluradoilla se oli parhaiten kotonaan tuoden kotiin hallimestaruuspronssin, seurarankingvoiton sekä roppakaupalla sijoituksia.

R-suunnan ensimmäisen palkinnon kantakirjatamma olisi kelvannut monelle varsan emäksi, mutta Hämppiksellä oli uskomattoman huono varsaonni. Tamma tiinehtyi heikosti jääden monena vuonna tyhjäksi, kerran se loi varsansa ja yksi kuoli vain vuoden iässä. Aikuisikään pääsi vain kaksi varsaa, kumpainenkin hyviä monitoimihevosia niin harrastamiseen kuin kilpailemiseen. Varsat ovat kuitenkin keskenään niin erilaisia, että ilman sukutauluun katsomista niitä ei uskoisi sisaruksiksi. Hämppis lopetettiin sen ollessa 28-vuotias.

ei. "Jouhia ja liikettä kahden hevosen edestä", kuvaili eräs orilautakunnan tuomareista Kummastutti. 160 cm korkea, rautiaankimo ori oli tupsahtanut kuin tyhjästä suomenhevosväen tietoisuuteen; Stuntti ei ollut käynyt kuin kerran varsanäyttelyissä, kaikki muut tapahtumat (laatuarvostelut, nuorten luokat..) olivat jääneet välistä. Nuori ori hyväksyttiin R-suunnalle ilman palkintoa, mutta palkintoa nostettiin jalostusvaliokunnan kokouksissa pykälä kerrallaan ensimmäiseen palkintoon saakka orin tehtyä itselleen nimeä kouluradoilla. Esteitäkin raudikolla kilpailtiin yhden kauden verran, puhtaita ratoja kertyi, mutta sijoitukset olivat tiukassa. Kouluradoilla Kummastutti sen sijaan loisti, helpoissa luokissa raudikko voitti kaiken ja kaikki rotumestaruutta myöten siirtyen lopulta avoimiin vaativa B -luokkiin, joissa menestys ei ollut yhtä valtaisaa, tasaisen hyvää kuitenkin.

Kummastutista tosiaan löytyi liikettä: irtonainen ja matkaavoittava käynti, tahdikas ja energinen ravi, ilmava upeasti pyörivä laukka. Hyppytekniikka jäi keskinkertaiseksi, eikä ori oikein hyppäämisestä innostunutkaan. Sileällä se kuitenkin oli herkkä, innokas, eteenpäinpyrkivä ratsu, aina innoissaan lähdössä töihin. Innokas ori oli muutenkin, se tuntui vielä kolmikymppisenäkin vähän varsamaiselta pojanviikarilta.

Loistavien kilpailutulostensa lisäksi ori oli komea (hyvätyyppinen, suurilinjainen ja ryhdikäs, hieman alakaulaa mutta hyvä ylälinja, loistava takaosa, suorahkoja kintereitä lukuun ottamatta erinomaiset jalat). Jo ensimmäisellä kaudellaan parikymmentä tammaa saanut Kummastutti on 147:llä jälkeläisellään jättänyt jälkensä suomenhevoseen. Sen varsat ovat hyväluonteisia ja -liikkeisiä hevosia, joiden rakenne ja kapasiteetti vaihtelee paljon, mutta tinkimätön työasenne on ja pysyy. Ori eli 32-vuotiaaksi.

ee. Hurjas-Tellen (vaaleanrautias, 162 cm) lähti ihan vahingossa tekemään kansainvälistä uraa. Tamma oli nuoren omistajansa harrastehevonen, ja omistajan lähtiessä belgialaiselle valjakkotallille työharjoitteluun Telluksi kutsuttu suomenhevosneiti lähti tietysti mukaan. Harjoittelujakson aikana valjakko vasta valmentautui, mutta omistajan muutettua valmistumisensa jälkeen pysyvästi Belgiaan työskentelemään harjoittelutallilleen Tellu toi suomalaisväriä paikallisiin valjakkokilpailuihin. Noviisiluokat vaihtuivat vaativiin ja myöhemmin vaikeisiin, kisoihin lähdettiin myös Belgian naapurimaihin. Tellu napsi ruusukkeita rennon vaivattomin ottein nousten nopeasti yleisösuosikiksi kiiltokuvapuoliveristen ohi.

Tamma oli mitä nöyrin, yhteistyöhaluisin rehellinen, uutteran ja rehdin suomenhevosen perikuva. Sillä oli teräksiset hermot ja lempeä olemus, sisua kilparadoille ja ymmärtäväisyyttä vähän kaikkea kohtaan. Raudikko olikin koko tiimin lempihevonen. Luonne sekä ajettavuus olivat täysi kymppi, rakenne sekä liikkeet enemmän sitä seiskatasoa; hyvänpuoleiset tyypit, pitkä runko, leveä kaareva kaula, painunut selkä ja sapelihakuiset etuset, hyvät takaset. Pitkä, rento, tarmokas mutta matala käynti, hieman etupainoinen mutta tahdikas ja rento ravi, matalanpuoleinen mutta muutoin hyvä laukka.

Belgiassa viettämiensä vuosien jälkeen Tellu palasi Suomeen omistajansa vanhempien hoiviin varsoja tekemään. Vaikkei tammaa oltukaan jalostusarvosteltu kaikki sen neljä varsaa menivät kuin kuumille kiville kohtalaisen korkein summin. Tellun jälkeläiset eivät ole liikeihmeitä tai näyttelyvoittajia, mutta niillä on eriomainen luonne sekä paljon annettavaa niin ratsulajeihin kuin valjakkoajoon. Tamma kuoli 29-vuotiaana.

Sukuselvityksen on kirjoittanut Lissu T.