Aina kun minut sidotaan käytävälle kiinni, kaksijalkainen tuo tai on jo tuonut harjalaatikon lähettyville. Sieltä se sitten kaivaa milloin minkäkin harjan, jolla harjaa minua puhtaammaksi. Joskus se tuntuu niin mukavalta, että ihan torkahdan kesken kaiken. Harjaus päättyy useimmiten siihen, että ihminen nostelee jokaisen koipeni ylös ja kaiketi putsaa sieltä jotain. En liiemmin kiinnitä siihen mitään huomiota, mutta joskus autan kaksijalkaista hieman ja kannattelen itse jalkaani.
Kun jalatkin on siis saatu putsattua, haetaan lisää tavaroita eli varusteet. Ensimmäiseksi minun ihmiseni laittaa satulan selkään, jonka kanssa minulla ei ole mitään kiistoja. Okei, joskus tuntuu että tukehdun, kun satulavyö kiristetään mahan alle, mutta noin muuten ei valitettavaa. Mutta ne suitset, tarkemmin ottaen kuolaimet. Ne on niin kylmät ja kovat ja ne pitää vielä tunkea suuhun asti, ihan älytöntä! Kun olin nuorempi, yritin parhaani mukaan heitellä ja nostella päätäni, jotta kapulat ei päätyisi suuhuni, mutta eihän siitä mitään tullut. Aina kaksijalkainen veti pidemmän korren ja mie sain maiskutella kylmää metallia suussa. Enää en jaksa edes vaivautua tappelemaan vastaan ja onneksi ihmiseni ymmärtää joskus lämmittää kuolaimia hieman, jolloin ne ei ole ihan niin ikävät suussa.Kun minua aloitettiin opettaa ratsastuksen saloihin, en pitänyt ajatuksesta lainkaan ja yritin väistellä, jottei kaksijalkainen päässyt selkääni. Enää en kuitenkaan tee mitään sellaista, koska minä oikeasti haluan tehdä töitä ihmiseni kanssa. Seison siis nätisti aloillani, kun hän nousee selkääni, jotta pääsemme hommiin.
Kaikista eniten pidän kouluratsastuksesta, se on siis sitä, kun kiertelemme kentällä erilaisia kuvioita ja kokeilemme eri askellajeja. On mielenkiintoista odottaa, milloin ihmiseni antaa käskyn muuttaa tai vaihtaa askellusta tai vaikka pysähtyä! Pysähdykset on kyllä ehdoton lempparini, sen ansiosta myös opin ne tosi nopeasti.
Esteratsastuksestakin pidän kyllä, on kivaa päästä hyppimään milloin minkäkin näköisten kasojen yli. Ymmärtääkseni olen kyllä nopea ja kouluratsastuksen ansiosta taipuisa, mutta ponnistusvoiman kanssa minulla on vielä opeteltavaa. Ei siis auta muu kuin treenata lisää ja sehän se mukavaa onkin!Maastoilukin on mukavaa, koska siellä saa yleensä ottaa rennommin ja tutkailla vaikka maisemia. Olen kuullut, että jotkut pelkäävät kaikenlaisia luonnon juttuja: oksien katkeilua, lintujen pyrähtelyä tai jopa kuvittelevat, että puskissa elää mörköjä! Minä en kyllä ymmärrä sellaista käytöstä. Toki minäkin saatan vähän säpsähtää, jos orava kipittaa yhtäkkiä edestä, mutta en minä karkuun yritä silti lähteä.
"Ooooh! Hevosia, hevosia niin pitkälle kuin silmä kantaa! Hei hei hei, älä viiti repiä siitä narusta koko ajan. Hmph, hitsin kaksijalkainen tajua mistään mitään. Kattois nyt, tuollakin olisi niin kivan näköinen kaveri! No joo joo, mennään sitten minne haluat." Näin minä aina aloitan, kun saavumme kisapaikalle, jossa on hirveä tohina päällä. Koskaan en pääse tutustumaan uusiin hevosiin, vaikka aivan varmasti tyyppi narun toisessa päässä tietää, että osaan käyttäytyi muiden kanssa. No ainakin yleensä. Paitsi jos se toinen alkaa isottelemaan. No okei, ehkä siihen on syynsä, miksi kaksijalkainen haluaa viedä minut viimeisimpään nurkkaan rauhoittumaan.