Tänään oli hyvä päivä, aurinko paistoi ja kaikki tuntui sujuvan. Minun ei tarvinnut tänään edes nousta aikaisin aamulla, koska siskoni lupasi hoitaa hevoseni aamuhoidot. Toivottavasti tämä fiilis jatkuu loppupäivänkin, koska edessä olisi Yleislaatuarvostelun tilaisuus. Sieltä olisi tavoitteena saada ensimmäinen palkinto nykyisen kakkospalkinnon tilalle.
Kasperikin näytti olevan hyvällä tuulella, se tervehti pehmeästi hörähtäen eikä edes hamuillut herkkuja, kuten yleensä tekee. Rapsutin oria korvien takaa ja juttelin sille niitä näitä. Hetken paijailun jälkeen hain Kasperin harjapakin ja puunasin orin oikein kiiltäväksi. "Luultavasti saan harjata sinut kokonaan uudelleen matkan jälkeen, mutta ei se mitään", juttelin orille.
Matka ja tilaisuus meni aivan loistavasti! Pieni sukaisi pölyharjalla riitti saamaan Kasperin samaan loistoon kuin ennen matkaa ja pääsimme heti tutustumaan osallistujakaartiin. Meidän luokassa oli ainoastaan viisi hevosta, joten tilaa riitti kun esittelimme hevostemme parhaita puolia tuomaristolle.
"Ykköspalkinto sieltä tuli!" Huusin siskolleni, kun nousin autosta ylös tallin pihalle. "Onnittelut, vaikka eihän se mikään yllätys ollutkaan", Luciana vastasi hymyillen avatessaan trailerin luukkua. "No joo, totta. Mutta se vasta olikin yllätys, että Kasperi oli koko arvostelun paras!" Kerroin, että orin kisamenestys oli kolmen muun kanssa tilaisuuden parhaat ja omassa luokassaan se vei muita 6-0.
"Ei voi olla totta! Miten tää on mahollista!" Huusin pää punaisena, kun olin hakemassa hevoseni varusteita trailerista. Varusteita, joita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Heittelin Kasperin loimet ja pintelit ja riimut naruineen ympäri ämpäri traileria ja sen lastausovea, mutta satulaa, suitsia edes ohjia ei näkynyt yhtään missään. Hevoseni hoitaja tuli trailerille ja kysyi mitä ihmettä on tapahtunut, jolloin selitin asian hänelle. Hoitaja punastui, koska tajusi vasta nyt, että hän oli vastuussa Kasperin varusteiden pakkaamisesta.
"Noo.. Onneksi tämä ei ole virallinen kilpailu, joten varmaan voidaan mennä ilman varusteitakin", sanoin hetken päästä, kun olin saanut sisälläni kiehuneen veden laantumaan. Niinpä pakkasin riimuista siistimmän, siihen sopivan riimunarun sekä ainoan pintelinelikon, joka löytyi kokonaisuudessaan, mukaani ja lähdin hevoseni luo. "No niin Kasperi rakas, tänään onkin vähän erilainen varustus", sanoin hevoselleni, kun vaihdoin sen kulahtaneen riimun lähes uuteen. Kiinnitin riimuun nätin sinisen riimunarun ja aloin laittaa ruskeita pinteleitä hevoseni etusiin samalla, kun hoitaja laittoi toiset pintelin takasiin.
"Harmi kun piti mennä hävittämään niiden sinisten yksi pinteli.." puhelin puoliääneen katsoessani erikoista hevostani. Hieman liilahtavan sininen riimu, sininen riimunaru ja ruskeat pintelit ei ole ihan paras väriyhdistelmä. Siihen päälle vielä se, että minulla on punainen paita, koska Kasperille oli tarkoitus ottaa siihen sopivat varusteet. "Joo, ei auta muu kuin lähteä kentälle, eiköhän se tästä", sanoin taluttaessani hevoseni koulukenttää kohti juuri, kun meidät kutsuttiin suorittamaan rataa.
*riks*
"Mikähän tuo oli", sanoin ääneen, kun kuulin katkeavan oksan äänen taka-alalta. Musta ratsuni vain hörähti ja jatkoi matkaamme eteenpäin. Sitten kuului vielä kovempi rusahdus tai räsähdys, en tiedä, kun säikähdyin niin pahasti. Kasperi on hyvä maastoratsu, se vain puhahti minun hermoilulle. "Joo, ehkä se oli vain lintu", sanoin hieman nolona. Aikuinen nainen ja säikkyy jotain metsikön ääniä.
*RÄKS*
"Iik! Mikä se oli!?" Huusin suoraa huutoa ja hyvä etten hypännyt satulasta alas pelästyessäni. Ratsullanikin on rajansa, joten se pysähtyi äkkipikaisesti ja hirnahti kovaan ääneen. Minä olin matkaavani edelleen eteenpäin, joten tömäytin pääni hevoseni äkkiä pystyyn noussutta kaulaa vasten. "Ai.. Miks sä noin teit?" kysyin, kun hieroin kipeää nenääni. Ehdin jo hetkeksi unohtaa edeltävät tapahtumat, kunnes viereisestä pusikosta hyppäsi tiikerinpentu meitä päin. Kasperi väisti karvapalloa vasemmalle, joten jäin taas kerran jälkijunaan menettäen tasapainoni ja pudoten maahan. Raidallinen hyökkääjä meinasi jäädä alleni, mutta vaistonvaraisesti otus hyppäsi pois ennen kuin tömähdin kovaan maahan.
No, eihän se tosiaan tiikerinpentu ollut, vaan naapurin viisikuinen kissa Karvinen. Karvapallo jaksaa aina pörrätä ratsastusmaastossa säikytellen viattomia ratsukoita eikä tämä kerta todellakaan ollut meidän ensimmäinen tapaaminen. "Aivan sama kuinka monta kertaa toi raitapeto minut säikyttää, on se joka kerta edellistä hirveämpi kokemus" tuskailin hevoselleni hieroen kipeää takamustani. Hieroin enimmät pölyt pois ja nousin takaisin hevoseni selkään, joten pääsimme jatkamaan matkaamme - Onneksi ilman enempiä säikyttelyitä.
Osallistuimme tänään Kasperin kanssa Zeldan kaksipäiväisen friisiläistapahtman toiseen päivään, jossa arvosteltiin friisiläisiä kolmessa eri ryhmässä: nuoret, tammat ja orit. Nuoria hevosia emme ikävä kyllä nähneet, mutta Kasperi ainakin oli innoissaan tammaehdokkaista.
Oriarvosteluun osallistui meidän lisäksi Lucianan Khimaira-ori, joten en ole yhtään pettynyt, vaikka tulimmekin kakkoseksi. Julianne kommentti Kasperista oli seuraava: "Tiukan orikilpailun erittäin hyvä kakkonen. Valtavasti menestystä ja arvonimiä, hyvä luonne ja vakuuttava suku. Hävisi kisatoverilleen loppusuoralla tiukasti rakenteellisista syistä sekä rotuleimaa vertaillessa. Kaunis ori!"
Kasperi oli tänään todella laiskalla tuulella. Vaikka kuinka hoputin ja kannustin ja rukoilin, että ori laukkaisia kovempaa, niin ei. Se vain kirjaimellisesti löntysti rataa eteenpäin. Onneksi sentään oli aika matala luokka kyseessä, eihän se olisi saanut ruhoaan yli metrin esteistä sillä vauhdilla, jota se kulki. Onnistuimme selvittämään radan täysin ilman virhepisteitä, mutta ajan suhteen niitä sitten tuli roimat neljä kappaletta.
Kuulin vain kovan kolahduksen, kun ainakin toinen Kasperin takasista osui trippelin korkeimpaan puomiin. Sen enempää en voinut jäädä miettimään asiaa, kun piti jo suunnata katse seuraavalle esteelle. Pituuseste, se ainoa este, joka ei vieläkään meiltä aina onnistu. Ensimmäinen meni ok, toinen meni nipin napin, kun meinasi tulla kiire. Kolmannelle tultiin täydellisesti ja ylikin mentiin upeasti. Sitä riemun tunnetta, kun päästiin lopulta maaliin ilman yhtäkään pudotusta. Paitsi se kolahdus, jota en enää muistanut onnistuneen päätöksen takia. Puomi lopulta tippui, koska osuimme siihen liian kovaa ja saimme neljä virhepistettä.
Perjantai 13.. Tänään on se kuuluisa epäonnenpäivä. Vaikka kyllä minä tiedän muutamia, jotka sanovat tämän olevan heidän onnenpäivänsä. Minullehan se on aivan sama mikä päivä on, mitä minulle voisi kotona turvassa käydä. Tai no niin.. Saattaisin tietysti vaikka liukastua laitumen mutakuoppaan tai puun oksa putoaa päähäni. Tai esimerkiksi ihmiseni vie minut eläinlääkärille! Voi ei, ei kai minulla ole vain jonkun piikityksen aika tänään!
"Kasperii, Kasperii.." No siellä se nyt huutelee! En varmana mene, en varmana. Se kuitenkin vie minut karsinaan ja se kamala kaksijalkainen tulee niiden piikkiensä kanssa tökkimään ja kiusaamaan minua. "Alahan tulla nyt sieltä, niin kuin olisit jo." Eääh.. Kai se pitää mennä. Eihän se muukaan auta, ties vaikka kiduttaa vielä enemmän, jos en mene.
Naru päähän kiinni ja menoksi. Dead man walking, dead man walking! Kuulen jo kuinka tuomiokellot soivat.. Eiku oho, se olikin kylän kirkonkello. No, olisi se voinut olla tuomiokello ja eihän sitä tiedä vaikka se onkin. Talliin sisään ja kohti karsinaa. Ei näy ketään, mutta ehkä se kataluus onkin mennyt piiloon, etten järjestä mitään kohtausta. Vaikka minähän olen hieno herra, en minä järjestä kohtausta, vaikka se piikkinainen sattuisikin näkymään. Joskus kyllä tekisi niin mieli tehdä kaikenlaisia ilkeyksiä, mutta luonne ei vain anna periksi.
Ruokaa. Jaa siis tuotiinko minut sisälle syömään? Tässä täytyy nyt olla jotain mätää, olen meinaan syönyt ulkona tähän aikaa viimeiset kolme viikkoa. Aivan varmana se on se eläinlääkäri, yrittävät vain lepytellä minua ruualla. Eläinlääkäri, mitä ihmettä sekin tarkoittaa. Eläinrääkkääjä se minusta on, aina antamassa niitä piikkejään. Mitäpä jos jätänkin syömättä, josko se ei sitten tulisi lainkaan? "Syöhän nyt Kasperi-rakas, ethän sinä millään laihiksella ole." No en niin ja on minulla muutenkin kamala nälkä. *rouskis*
Ja sieltähän se tuli! Se kauhea hirviö piikkiensä kanssa. Tai no siis, ei sillä kyllä juuri nyt mitään piikkejä ollut, mutta tuo epäilyttävä laatikko hänen kädessään varmaan sisältää kymmeniä. Omistajani oli jo sitonut minut karsinaan, koska hän kyllä tiesi etten tykkää tästä henkilöstä. "Ihan rauhassa nyt vain, kulta." Ihmiseni sanoi lempeällä äänellä silittäen kaulaani - "Ei hän ole piikittämässä sinua, kunhan vain tekee perustarkastuksen." Ja tottahan hän puhui. Lääkäri vain tutki ja paineli paikkoja, taivutteli jalkoja ja tarkasti silmät, korvat, suun ja sieraimet. Samalla hän puhui todella rauhalliseen ja tyynnyttävään tahtiin, että ihan epähuomiossa torkahdin. Lopulta havahduin siihen, kun karsinan ovi avattii ja minua pyydettiin lähtemään ulos.
Pääsin turvallisesti takaisin tarhaan ilman yhtäkään ylimääräistä reikää kehossani. Riemastuin niin paljon, että minun oli pakko pistää hieman laukaksi. Mutta se oli paha virhe. Laukkasin aivan liian lujaa ja todella huonoon suuntaan: Liukastuin tarhani ainoassa mutalammikossa ja törmäsin puuhun, josta putosi pieni oksa päähäni.
Sateisena päivänä puistonpenkillä ei ole kiva katsella ratsastuskilpailuja. Vettä satelee koko ajan enkä edes tiedä milloin pilvet pois matelee. Mennään, mä haluan jo kotiin! Muuten elävältä syö tämä tuomarin työ, jossa ratsuja hiljaa katsellaan. Minun sisälläni minuutti on pidempi kuin tunti ja mielessäni aurinko lämmittää.
Tänään kävimme Sim Horses Internationalin rakennearvostelussa, josta Kasperi nappasi parhaimman palkinnon eli Diploman 41:llä pisteellä. Tuomarina toimi friisiläisten asiantuntija Luciana ja Kasperi sai seuraavanlaiset pisteet:
rotu- ja sukupuoli: 9/10
pää, niska, vartalo: 8/10
jalat: 7/10
liikkuminen, käynti: 7/10
liikkuminen, ravi: 10/10
Uskon, että Kasperilla on kympin käynti, mutta tänään se oli jotenkin ihmeellisellä päällä. Ei millään malttanut kulkea nätisti ja yritti koko ajan raviin. Lähettyvillä saattoi toki olla tamma, josta ori oli erityisen kiinnostunut, mikä ainakin selittäisi sen käyttäytymisen. Mutta saamamme pisteet ovat kyllä todella hyvät ja ykköspalkinto on aina ykkönen, joten olen kyllä tyytyväinen.
Kiristin Kasperin satulavyön tiukemmalle ja laskin jalustimet alas molemmin puolin. Nostin sitten jalkani toiseen jalustimeen noustaakseni ylös, kunnes herra Väistänpä-sinua-ekaa-kertaa päätti ottaa muutaman sivuaskeleen. Jalkani venähti todella ikävään asentoon sen jäädessä jumiin hevosen jalustimeen. "Mitä sä teet?" Ärähdin hevoselleni, kun sain jalan irti ja orin aisoihin. Musta hevonen tuijotti minua tummilla silmillään mitään sanomaton ilme naamallaan ja tuhahti kasvoilleni. "Vai niin", mutisin hiljaa tiukentaessani otettani ohjista ja noustessani tällä kertaa onnistuen hevosen selkään.
En ymmärtänyt yhtään mikä ihme Kasperilla oli tänään, se ei ole koskaan ennen ollut tällainen. Ensin se ei päästä selkään ja, kun olimme siirtymässä lämmittelykentälle, päätti ori hangoitella vastaan. Se näytti oikein kaivavan etukavionsa paksuun, kovaksi tallattuun lumeen, kun annoin sille kovemmin pohkeita. Raippaa minulla ei tietenkään ole mukana, koska ei Kasperin kanssa ole koskaan tarvinnut käyttää sitä. Nyt melkein kuitenkin olisi ollut sille tarvetta, vaikka lopulta sainkin hevoseni liikkeelle.
Vihdoin pääsimme itse asiaan, kun Kasperi alkoi taas totella minua tavalliseen tapaansa todella hienosti. Kävelimme ensin rauhallisesti kentän pari kertaa ympäri, kunnes kehoitin orin reippaamaan käyntiin ja hetken päästä nostimme ravin. Teimme pääty-ympyrän kahdesti, pari volttia ja kun olimme tekemässä suunnan vaihtoa muiden lämmittelijöiden tapaan, leikkasi hevoseni taas kerran kiinni. Se vain tömähti paikalleen ja jäi luultavastikin tuijottamaan edessämme menevää ratsukkoa.
Minulla oli tänään muutenkin huono päivä ja tämä katkaisi lopullisesti minun sietokykyni. Hetken yritin rauhallisesti saada hevoseni edes liikkeelle, mutta sen jälkeen yksinkertaisesti luovutin - En vain jaksanut enää. Nousin ratsailta ja onnekseni Kasperi suostui liikkumaan, kun lähdin taluttamaan sitä pois kentältä. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos se ei olisi liikkunut vieläkään. Olisin varmaan jättänyt sen keskelle kenttää, mutta hyvä ettei tarvinnut tehdä niin.
Nukuttuani todella levottomasti pyöreät viisi tuntia, päätin vihdoin nousta ylös neljän aikoihin. "En mie kuitenkaan saa enää unta, kun hermoilen tän päivän suoritusta koko ajan", puhelin itsekseni mennessä tekemään aamupalaa. Mojovan aterian jälkeen kävelin tallille laittamaan hevosten aamuruuat valmiiksi, kun ei minulla ollut muutakaan tekemistä. Matkalla rehuvarastoon vilkaisin Kasperin karsinaan ja huomasin, että sen upeat mustat jouhet olivat kauniilla kutrilla ja väriltään vaaleanpunaiset. Anteeksi mitä? Hieroin silmiäni ja katsoin hevostani uudelleen: Kyllä, sillä on vaaleanpunaiset jouhet, minkä lisäksi se on kauttaaltaan haaleansininen ja kutistunut ainakin puoleen.
"Miks mun hevonen on joku My Little Pony?!" Sanoin todella kovaan ääneen kiiruhtaessani ympäri tallia etsien jotakuta kysyäkseni tiesikö joku asiasta jotain. Mutta ketään ei näkynyt eikä ihmekään, eihän kello ollut vielä kuuttakaan. Juoksin takaisin hevoseni karsinalle tarkistamaan, josko olin nähnyt omiani vähäisen unen takia. Muutamaa metriä ennen karsinan ovea kompastuin jalkoihini ja kaaduin kylmälle lattialle - Makuuhuoneeni lattialle, jos tarkkoja ollaan. "Huh, se olikin vain unta", huokaisin helpotuksesta noustessani lattialta takaisin sängylleni.
Nappasin omenan juostessani keittiön kautta ulos talosta päästäkseni nopeasti tarkistamaan hevoseni olevan edelleen komea, 158 senttinen friisiläinen. "Anna sen olla vain unta, olihan se vain unta.." toisin hiljaa kiiruhtaessani tallille. Avasin oven ja astuin sisään lämpimään, hevosen tuoksuiseen talliin. Kävelin muutaman askeleen verran hevoseni luokse ja siellähän se oli: Kaunis musta karva kiiltäen.. mudan seasta. Räpytin silmiäni epäuskosta, koska ei voinut pitää paikkaansa, että hevonen sotkisi itsensä tuollaiseen määrään kuraa yhden yön aikana - turvekarsinassa!
"Kuka on vienyt Kasperin pihalle, vaikka mä laitoin hoitajien huoneeseen, tallin oven sisäpuolelle ja vielä Kasperin karsinan oven molemmin puolin lapun, että sitä EI - SAA - VIEDÄ - ULOS!" tuhahdin kovenevaan ääneen päästessäni muutamasta tallitytöstä koostuvan ryhmän lähelle. He kääntyivät katsomaan minua ja näyttivät hieman pelokkailta. "Ei me mitää.. En mää tiiä. En mie ainakaan." Vastauksista päätellen kukaan heistä ei sitä tehnyt eikä he myöskään tienneet, kuka se olisi tehnyt.
No, eihän sillä ollut merkitystä kuka sen teki, minähän se joutuisin sotkun silti siivoamaan. Eipä siis auttanut muu kuin viedä musta-ruskea karvakasa pesukarsinaan ja aloittaa hommat. Tunnin verran sain valutella vettä ympäri Kasperia, kunnes se vihdoin kiilteli puhtautta. "Ens kerral sut varmaa pitää lukita sinne karsinaan. Miten lukutaidoton hoitaja uskaltaa edes koskea sinuun", puhelin harmistuksissani hevoselleni kuivatessa sen mustaa karvaa. "Tuire, mitä sä täällä teet?" siskoni Luciana kysyi ihmeissään, kun käveli pesukarsinan ohi. "Öö, miltä näyttää. Kuivaan Kasperia, kun joku oli vienyt sen.." vastasin, kunnes Luciana keskeytti minut sanoen: "Teidän kisathan alkaa puolen tunnin päästä!" Leukani olisi kolahtanut lattiaan, jos tämä olisi piirretty. Niinpä se vain aukeni astetta hieman liikaa, mikä teki kipeää.
Onneksi Luciana saattoi hoitaa hevoseni kilpailukuntoon, jotta saatoin tehdä pikaiset valmistelut itselleni. Lähtiessämme matkaan soitin vielä kilpailunjärjestäjälle ja anoin häntä siirtämään starttimme viimeiseksi, koska muuten emme millään kerkiäisi mukaan. Onneksi hän suostui siihen, joten saatoimme kiiruhtaa kilpapaikalle ja suunnata suoraan lämmittelykentälle, koska vuoromme olisi vajaan viiden minuutin päästä.
Kasperi oli ottanut varaslähdön tämän päivän kenttäkisoihin: Se oli karannut muutaman muun hevosen kanssa ja ne päättivät jostain kumman syystä lähteä hyppäämään maastoesteitä! Näin minulle ainakin kerrottiin, kun olin juuri saapunut tallille laittamaan hevostani matkustuskuntoon. Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan, mitä ihmettä on oikeasti tapahtunut.
Siellähän ne hevoset olivat, maastoradan puolessa välissä mutustamassa kauniin vihreää ruohikkoa. Ne eivät huomioineet saapuvia kaksijalkaisia, joten pääsimme helposti niiden luokse ja otettua ne kiinni. "Mitä ihmettä sie oikein kuvittelit tekeväsi? Meillä olisi kisa edessämme ja sie vain lähdet karkuun. Olisit voinut loukata itsesi ja miten sie nyt muutenkaan tällaista teet", kysyin hevoseltani vaikka se ei luonnollisestikaan ymmärtänyt sanaakaan. Käveli vain tyytyväisenä vierelläni tallille.
Onneksi minulla oli tapana lähteä vähän turhankin ajoissa matkaan, joten minulla oli hyvin aikaa tarkistaa Kasperin kunto ennen matkaan lähtöä. Mitään orille ei ollut käynyt, se oli vain hieman sotkuinen, joten harjasin sen puhtaaksi. Sitten jätin sen hetkeksi karsinaansa, jotta saisin pakattua tavaramme traileriin. Tämän jälkeen kävin hakemassa mustan hevoseni, laitoin sen hevosenkuljetusautoon ja pääsimme matkaan kohti Lime-nimistä tallia, jossa kilpailu järjestetään.
Nyt se alkaa, estekisa starttaa! Anna pohkeita, muista myös ohjata. Hyppää yli ekan esteen, jatka matkaa läpi kaarteen. Viimeinen ylitys, voittoajan alitus!
Saavuimme varttia vaille kymmenen Saanan Samot -nimiselle tallille. Emme olleet ensimmäinen ratsukko, emmekä viimeinen, koska ihan viimeisin osaanottaja saapui "vasta" hieman yli kymmenen. Heillä ei kuitenkaan mennyt kuin pari minuuttia valmistumiseen, joten pääsimme matkaan heti kymmentä yli kymmenen. Kuten esitteessä oli sanottu, lähdimme ratsastamaan kohti Saanan tunturia.
Nousu oli jyrkähkö, mutta varmajalkainen ja vahva Kasperi suoriutui siitä helpolla. Kun pääsimme Kilpisjärven rannalle ratsuni jännittyi innosta - vettä! Se kuvitteli pääsevänsä laukkaamaan vedessä kastellen ratsastajansa, mutta toisin kävi: Ravasimme rauhallista tahtia hieman kauempana vedestä, koska kukaan ei halunnut kastua näin vilpoisen päivänä. Edessä olisi vielä kuitenkin yli viisi tuntia, joten sinä aikana vilustuminen voisi ottaa jo vallan.
Rafaelin porofarmilla tarjottu nokipannukahvi oli todella hyvää ja lämmitti ihanasti. Poronlihasämpylät oli myös ihan uutta minulle, mutta hyvin niitä silti meni alas viitisen kappaletta. Kasperi mutusti omat eväänsä pikaisesti ja alkoi sitten tutustua matkatovereihin. Aluksi se näytti "juttelevan" puoliveritamman kanssa, mutta lopulta se päätyi tekemään parempaa tuttavuutta suomenhevosruuna Pelon kanssa.
Tauon loputtua jatkoimme matkaa suunnitellun mukaisesti eteenpäin. Ikävä kyllä emme törmänneet yhteenkään poroon, vaikka niilläkin oli juuri ollut ruoka-aika ja paikka sijaitsi lähellä käyttämäämme polkua. Pettymys näkyi monen osanottajan kasvoilla, mutta eihän sille minkään voinut. Joen ylitys onnistui ongelmitta kaikilta, kuten myös myöhemmin eteen tulleen puusillan ylitys.
Pidempi tauko tuntui kestäneen paljon lyhyemmän aikaa kuin ensimmäinen pysähdys, mutta niinhän se aika kuluu kun on mukavaa. Pian olimmekin jo matkamuistomyymälän pihalla, jossa pääsimme vihdoin tutustumaan poroon tarkemmin. Kävin ensin katsomassa sitä yksin ja ennen lähtöä Kasperikin pääsi tervehtimään sarvetonta harmaakarvaa.
Loppumatka sujui reippaassa tahdissa ja lisäksi pääsimme hyppäämään maastoesteitä. Kasperi hyppäsi niitä mielellään, vaikka osan jouduimme kiertämään, koska olivat parikymmentä senttiä liian korkeita. Mutta se ei haitannut menoa yhtään. Palattuamme tallin pihalle, nousimme satulailta ja sidoimme hevoset riviin ulkona olevaan harjauspuomiin. Yhdessä riisuimme hevosilta varusteet pois ja pääsimme pareittain pesemään hevosemme retken jäljiltä. Olimme kolmantena, joten kerkesin hyvin putsata Kasperin suitset ja hieman hinkata myös satulaa, johon oli kertynyt likaa. Lopuksi hevoset pääsivät lämpimään karsinaan rauhoittumaan, kun omistajat saivat runsaan, herkullisen aterian upeassa kartanossa.
Istuskelin tallin työhuoneessa tietokoneen ääressä tutkailemassa netin hevostarjontaa. "Puokki, poni, vanha, suokki.. Äh, eihän täältä löydy mitään!" Puhelin itsekseni tuskastuneena, kun kolmen tunnin sisällä olin löytänyt vain kolme ehdokasta, joista yksikään ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. Vihdoin kuitenkin löysin tulevan silmäteräni: komean mustan friisiläisorin Alankomaista.
Ottaessani yhteyttä unelmahevoseni omistajaan sain ikäväkseni kuulla, että orin on tarkoitus lähteä Amerikkaan viikon päästä. Tunnin yritin kääntää miehen päätä, mutta hän ei milllään suostunut. Niinpä jouduin lopettamaan puhelun ikävystyneenä. Seuraava yö meni pyöriessä sängyssä, koska en saanut Casparus v.d. Sneek -nimistä friisiläisoria mielestäni. Minun on pakko saada se! Ajattelin kun nousin kolmen tunnin jälkeen ylös - ilman hetkeäkään unta. Ei minua kyllä väsyttänytkään.
Tutkin tilejäni, laskuja ja muita rahamenoja ja vihdoin puolen tunnin mietiskelyn sekä laskeskelun jälkeen olin selvittänyt, että minulla olisi varaa nostaa tarjoustani. Hevosen omistaja herra Fraukje oli nimittäin sanonut, että lupaamani tulevaisuus kuulosti kyllä paremmalta kuin nykyisen ostajan, muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvältä esittämäni hinnan rinnalla. Niinpä kirjoitin uuden, rahakkaamman ostotarjouksen ja lähetin sen hevosen omistajalle.
Vasta puolilta päivin sain vastauksen - myöntävän vastauksen! Soitin heti siskolleni, jonka talli sijaitsee Alankomaissa. "Sain ostettua Kasperin!" sanoin innoissani, kun siskoni Luciana vastasi puhelimeen. "Hienoa! Onkos orin kuljetus tänne jo hoidettu vai vielä hoidossa?" hän kysyi. "Vielä hoidossa, sain vastauksen viisi minuuttia sitten", naurahdin puhelimeeni. "No mä laitan yhden tallipojistani matkaan, sehän ei ole kovin kaukana meiltä", Luciana sanoi. "Täydellistä! Mie menen sitten varaamaan itselleni lipun teille päin, toivottavasti löytyy mahdollisimman pian joku aika."
Sopiva lento lähti vasta kolmen tunnin päästä, vaikka eihän se oikeasti kovin pitkä aika ole. Ja saipahan Kasperi tutustua rauhassa uuteen asuinpaikkaansa ennen kuin omistajansa tulee häsläämään sen ympärille. Vihdoin ja viimein pääsin katsomaan hevostani sen tarhatessa suurella laitumella. Voi että se on komea, paljon komeampi kuin kuvissa! Ajattelin ihastuneena. "Joo, se on tosi upea", Luciana sanoi tietäen tarkalleen mitä ajattelin, "Ja se on kokonaan sinun", hän jatkoi hymyillen. Minun, totta totisesti minun.
Sää on todella lämmin sekä kaunis ja aurinko paistaa kirkkaana. Uljas musta hevoseni vaikuttaa vähän liiankin pirteältä taluttaessani sitä uuden, valkoisen hevoskuljetusautoni ramppia pitkin alas. Hevoseni katselee uteliaana ympärilleen ennen kuin kajauttaa kovaäänisen ja kimakan tervehdyksensä sumuiseen ja tihkuiseen ilmaan. Huomaan että meille suodaan kaikkien paikallaolijoiden katseet, joten talutan turhan kiireesti hevoseni trailerin taakse turvaan muiden katseilta. Sitaisen hevoseni kiinni siksi aikaa, kun poikkean pikaisesti kansliassa maksamassa lähes olemattoman osallistumismaksun. Valitettavasti saavun paikalle pieneen kopperoon väärään aikaan, sillä se on täynnä ihmisiä. Vuoroni koittaessa kanslisti vilkaisee minua kerran päästä varpaisiin ja ottaa sitten osallistumismaksun tasarahana. Palatessani takaisin trailerille saan nauravia katseita osakseni.
Vaihtaessani myöhemmin vaatteita vessassa huomaan kuvajaiseni. Ja voi jestas, mitä näenkään: Hiukseni värjättyinä pinkiksi!
"Voi ei, täällä alkaa sataa!" Huudahdin hermostuneena poikakolmikolle, joka letitti ratsuni jouhia kuntoon. "Kaksi osallistujaa vasta mennyt ja vielä seitsemän ennen meitä!" Onneksi meillä sentään oli suurempi traileri mukana, joten ylväs - kohta uitetun koiran näköinen - ratsuni mahtui sinne hyvin hoitajiensa kera.
Puin sadetakin, kurahousut ja lopuksi otin kahden hengen sateenvarjon käteeni, kun lähdin ulos traileristani. Oli pakko mennä tarkistamaan missä kunnossa kenttä on, kun vettä on tullut kaatamalla kahdenkymmenen minuutin ajan. "Ei hitto sentään, se on yhtä kuravelliä!" Tuhahdin nähdessäni radan. Eräs aikaisemmin vielä kauniin kimo puoliveritamma tuli juuri ratsastajansa kanssa radalta. Molemmat olivat yltä päältä kurassa, koska radassa oli todella paljon laukkaamista.
"Vihaan, vihaan, VIHAAN sadetta!" Sadattelin ääneen, kun pääsin takaisin hevosautoni suojaan. Kaikki nuoret miehet vilkaisivat minua pelokkaina, koska tiesivät ettei siitä seuraa hyvää, jos minä olen vihainen. Onneksi hevoseni ei välittänyt sateen aiheuttamasta metakasta auton katolla saatikka minun kiukuttelusta. "Ja minä vielä ostin UUDEN FRAKIN JA HATUN tätä varten!" Sanoin lähes huutaen. "Kasperillakin on uudet pintelit ja satulahuopa, arvatkaa vain missä kunnossa ne on TUON HITON KURAMUTAVELLIN JÄLKEEN!"
Vaikka kuinka huusin ja raivosin, sade ei millään pelästynyt minua. Se vain jatkoi ja jatkoi, kunnes oli meidän vuoro. Talutin yhä vain märemmäksi tulevan hevoseni ulos trailerista kohti kentän porttia, kunnes joku huusi perästäni: "Sulla on vielä kurahousut jalassa!" Onneksi hevoseni oli rauhallinen niin kuin aina, joten saatoin vain päästää siitä irti ja repiä housut jalasta. "Tämänkin vielä, hitto sentään.." murisin jatkaessani matkaa.
Alussa oli helppoa, koska piti lähinnä ravata, jolloin rata ei ollut ihan mahdottomassa kunnossa. Mutta loppua kohden se vain paheni. Tottakai 13 askeleen piaffen kohta oli yksi iso lätäkkö. 'Ne pintelit, minun kauniin valkoiset pintelit' oli melkeinpä ainoa ajatukseni, kun laukkasimme pitkän sivun keskelle. Mutta ei auttanut kuin aloittaa liike. Kasperi kummasteli märkää, upottavaa ja roiskivaa pohjaa, mutta totteli kuin totteli apuja.
Selvisimme radan jotenkuten. Tai niin ainakin luulen, en muista enää, koska sain hermoromahduksen päästessäni takaisin hevoskuljetusautolleni. 'Minun frakki, minun silinteri. Pilalla, pilalla, pilalla.." toistin hiljaa yksinäni. Kaksi hoitajaa meni laittamaan Kasperia kuntoon ja yksi toi minulle puhtaan vaatekerran. Juuri kun viimeinen ratsukko tuli ulos radalta, sade loppui kuin seinään.
"Voi ei!" Parahdin kun avasin ratsuni varustelaatikon. Löysin sieltä ruskeat suitset, jotka eivät edes olleet Kasperin omat. "Kuka hitto on laittanut mukaan ainoastaan jotkut nivelkuolaimilla varustetut RUSKEAT suitset?!" Huusin, vaikka kukaan sitä tuskin edes kuuli. Me käytämme aina ja ihan aina mustia varusteita: Ei vaaleita, ei ruskeita eikä ainakaan erivärisiä varusteita. Ei auttanut kuin laittaa nuo kamalan väriset nahkaremmit hevoseni päähän ja toivoa, ettei meitä hylätä väärien kuolainten takia.
Varusteiden laiton jälkeen annoin Kasperin yhdelle tallipojista, jonka tuli hieman kävelyttää hevostani ja sitten laittaa sen harja sekä häntä kuntoon. Itse menin tällä välin vaihtamaan vaatteeni päälle. Mitä, missä mun paita on? Ihmettelin mielessäni kun en löytänyt repusta valkoista kauluspaitaani. Löysin ainoastaan pohjalta ikisen vanhan, ryttyisen neonvihreän paidan, joka oli aikoinaan kauluspaita. Nyt siitä oli revenneet puoliksi irti ja nappejakin puuttui - Ja tietenkin juuri yläreunasta, että se varmasti näkyisi kaikkialle.
Hanskatkin olivat väärän väriset. Olisivat olleet edes vihreät, mutta ei - Ne olivat punaiset! Eivät sentään pinkit, ajattelin. Meidän vuoro kuulutettiin olevan seuraavaksi, joten lähdin etsimään ratsuani. Se odotti nätisti kentän laidalla, mutta mitä - Missä sen kauniit letitykset ovat? Hännässäkin roikkui joku kuusenoksa. "Sun piti letittää sen harja ja häntä!" Sanoin vihaisena tallipojalle, joka vain painoi päänsä maahan. Nyppäsin oksan pois, setvin pahimmat takut hännästä pois ja nousin hevoseni selkään.
Katsomo oli hiirenhiljaa, kun he katsoivat meidän kulkua tuomareita tervehtimään. Saatoin vain toivoa, ettei meitä hylättäisi. Laittaisivat edes viimeiseksi, kunhan eivät hylkää. Ennen kuin pääsin edes aloittamaan, tunsin kuinka vihreä paitani oli ihan hiestä märkä. Tuskailin koko ohjelman ajan, koska en saanut mielestäni varustevirheitäni: Vaikeaahan se oli, kun kaksi niistä oli nenäni edessä koko ajan. Ja harjakin letittämättä..
"Haloo..? Onko tämä Vinskin hevostallilla?" Sanoin epävarmana matkapuhelimeeni, kun joku nuori naishenkilö vihdoin vastasi soittooni. "Joo", kuului nopea vastaus. "Teillä on tänään estekilpailut, otattekohan te vielä osallistujia mukaan? Tiedän, olen todella myöhässä, mutta ehkä.." selitin, kunnes naishenkilö keskeytti sanoen: "Nimi ja ratsun nimi?" Häkellyin ensin, mutta kerroin pian oman ja Kasperin koko nimen. Totta totisesti, kerroin myös toisen nimeni, vaikka sitä ei kisoissa tarvita.
Eräs tallipojista oli jo pakannut minun ja Kasperin kisavarusteet traileriin, joten sain vain nousta autoon lopetettuani puhelun ja lähteä ajaa määränpäähän. Talli oli onneksi aika lähellä, joten kerkeäisin ihan hyvin perille. Tai niin minä luulin.
Kun saavuimme paikan päälle, siellä oli jo täysi tohina meneillään. Otin hevoseni ulos trailerista, koska tiesin että meillä on tulenpalava kiire. Kisa-avustajani Kiiran kanssa laitoimme Kasperin kiireesti - mutta silti huolellisesti - kuntoon, minkä jälkeen talutin orin verryttelykentälle. Kyselin kentän ympärillä olevilta ihmisiltä, onko kenelläkään kakkosluokan ratapiirrosta lainaksi. Missä vaiheessa minä olisin sellaiseen kerennyt tutustua. Niin joo, ehkä sen kuukauden aikana, kun kisapäivästä hevoslehdessä ilmoitettiin..
"Aijai, vaikea rata. Eiköhän me selvitä, jotenkin.." puhuin ratsulleni, kun lämmittelin sen kanssa kentällä. Kun Kasperin lihakset oli lämmenneet, aloitimme helpoilla esteillä: noin 60 sentin pystyjä sekä oksereita. Muutaman kerran jälkeen siirryimme 80 sentin kolmiosaiseen sarjaan: Kasperin ainoaan heikkouteen, joita radassa oli yhteensä viisi! Kaiken lisäksi verryttelymme jäi vielä kesken, kun avustajani tuli lähes juosten ilmoittamaan, että vuoromme alkoi jo!
Villeihin Painottuneet -järjestön laatuarvostelu järjestettiin maneesissa alkuperäisen kentän sijaan, koska hiekkapohjainen alue oli yhtä kuravelliä. Maneesissa oli alunperin tarkoitus olla jokin valmennus samaan aikaan, mutta onneksemme se peruttiin, niin pääsimme kuivalle alustalle esittelemään hevosiamme.
Kasperi oli loistokunnossa ja käyttäytyi todella hienosti, minkä ansiosta saimmekin plussalla varustetun ykköspalkinnon. Yhteensä pisteitä tuli 130 kappaletta, kun ykköspalkinnon raja on 101 pistettä.
Kommentiksi saimme seuraavaa: "Mieletön määrä villejä sijoituksia, hienoa! Eri lajien monipuolisesta kisauksesta 5 lisäpistettä. Villi-Cupien ansiosta kisapisteisiin vielä 15 pistettä lisää. Sukuselvitys kertoo pääkohdat kattavasti, ja on mukavaa luettavaa. Jälkeläisetkin ovat kisanneet ja sijoittuneet villeissä, täydet jälkeläispisteet. Luonne on melko pitkä ja monipuolinen, olematta kuitenkaan lainkaan tylsä. Kasperi on ehdottomasti tämän tilaisuuden hienoin otus :)"
Suomenhevostalli Rentukassa oli tänään luvassa luonnearviointikilpailu. Friisiläiset osallistuivat täällä kylmäveristen luokkaan, johon osallistui yhteensä seitsemän hevosta. Kasperi vakuutti tuomarit käytöksellään ja voitti luokkansa yhden pisteen erolla toiseksi tulleesta. Yhteensä saimme pisteitä 57 ja Kasperi sai myös toisen kunniamaininnan. Kommentteina saimme seuraavaa: "Teksti oli todella selkeää, kirjoitus erottui hyvin taustasta. Selkeästi otsikoitu teksti oli lyhyiden kappaleiden ansiosta erittäin nopealukuista. Aistikas luonnekuvaus, loistavaa työtä!"
Zurückissa järjestettiin jälleen kerran maastovaellus ja ilmoittauduin sinne heti ensimmäisten joukossa. Eihän siitä ollut kuin pari kuukautta, kun viimeksi Saksassa kävimme, mutta kaipasimme sinne Kasperin kanssa molemmat. Maisemat olivat henkiä salpaavat ja vaelluksen vetoporukka oli aivan mahtava. Voisin veikata, ettei viime kertaiset lehmätkään enää säikyttäisi sitä kuten tekivät ensimmäisellä kerralla. Kysyinkin, näkisimmekö niitä jälleen ja vaelluksen vetäjä Ban kertoi, että kulkisimme siitä samasta paikasta ohi.
Iloiselle ja pirteälle Kasperille Zurückin maastot ja ratsut olivatkin jo tuttu juttu, ja hevonen näytti nauttivan paluusta suuresti. Oli yllätys, että se muisti tervehtiä jopa näitä saksalaisia ratsukolleegoitaan, kun ratsastimme ohi talvilaitumella pyrähtelevistä hevosista. Kaupungissakin Kasperi oli iloisella ja pirteällä tuulella, juuri sellainen oma itsensä, millaisena se on Zurückissa jo totuttu näkemään. Ori muisti jopa kahvilan takana kesät talvet mölyävät sonnit eikä enää kavahtanut niitä, vaan pikeminkin pyrki moikkaamaan. Toivottavasti tämä tuttu ratsukko nähdään Inzellissä vielä monet kerrat!
"Paljon onnee-aa vaan, paljon onnee-aa vaan, paljon onnee-aa vaan Kasperii, paljon onnee-aa vaan!" lauloimme Lucianan kanssa kävellessämme hevoseni karsinalle. Minulla oli käsissä matalareunuksinen vati, jossa oli isohko, epämääräinen läjä. Tämä läjä oli esittävinään syntymäpäiväkakkua, koska Kasperi täytti tänään viisitoista vuotta. "Paljon onnea synttärisankarille!" sanoimme yhdessä, kun ojensin vadin hevosen pään alle. Hetken Kasperi nuuhki tuomisia ja ymmärsi, että hieman epäilyttävänä näköinen kasa olikin ihan turvallista syötävää: leipää, omenaa, porkkanaa ja melassia sidonnaisena. Ori alkoi syödä kakkuaan hyvällä ruokahalulla ja sain pidellä voimieni edestä vatia ylhäällä, jottei se putoaisi.
"No niin, eiköhän se vati ole jo tarpeeksi puhdas. Vai eikö kolme kertaa muka riitä?" naurahdin mustalle hevoselle, joka edelleen hamusi kakkunsa murusia kädessä pitämästäni vadista. "Ei siellä ole enää mitään, usko jo", sanoin ja laskin vadin alas, jottei hevonen voisi enää nuolla sitä. Rapsutin Kasperin otsaa ja se näytti tyytyvän siihen. Juttelin sille hetken aikaa niitä näitä, kunnes minun oli pakko lähteä. "Olen pahoillani, mutta en millään saanut tätä päivää kokonaan vapaaksi", sanoin hevoselleni, "Huomenna annan sinulle kahden tunnin hieronnan, eikö se olisi mukavaa?" jatkoin mustalle komistukselle. Taputin vielä muutaman kerran sen lihaksikasta kaulaa ja sitten lähdin, koska olin jo muutenkin hieman myöhässä.
Kun olimme käyneet kunnon lämmittelyn jälkeen kaikki askellajit läpi, pääsimme hyppäämään verryttelyesteitä, jotka olivat noin 60 sentin korkuisia. Suoritimme ne Kasperin kanssa ongelmitta, kuten muutkin ratsukot. Lämmittelyjen jälkeen nousimme ratsailta, sidoimme hevosemme maneesin porttiin ja aloimme rakentaa varsinaista rataa.
Me olimme Kasperin kanssa ensimmäinen ratsukko, joten noustuani selkään kiersin maneesin läpi alkupuoliskon ravissa ja loput laukassa. Tämän jälkeen ohjasin ratsuni lähtöviivalle ja nostin laukan. Ensimmäisenä esteenä toimiva muuri onnistui helposti, kuten myös seuraava kaksiosainen sarja. Tämän jälkeen suoritimme ristikonkin ongelmitta, mitä seurasi aika tiukka käännös pensaan ympäri. Kasperi oli hieman kankea, vaikka lämmittelimmekin pitkän aikaa, joten mutka meni hieman pitkäksi. Jatkoimme kuitenkin vauhdilla eteenpäin ja saavutimme kolmiosaisen sarjaesteen. Ensimmäinen meni hyvin, mutta sen ja seuraavan esteen väliin jäi kolme ja puoli laukka-askelta pelkän kolme sijaan, joten toinen este tuli kolinalla alas. Tämä hieman herpaannutti minut sekä Kasperin, joten kolmas este ei mennyt yhtään sen paremmin. Sentään pääsimme sen yli, vaikka menikin todella tiukalle kahden laukka-askeleen pituisen välin takia. Onnistuimme palauttamaan menon normaaliksi ja pääsimme viimeisen esteen kunnialla yli ja maaliin tulimme hieman yli tavoiteajan.
Seuraavaksi katselimmin muiden suorituksia, minkä jälkeen juttelimme yhdessä missä kenelläkin meni mokaan. Tämän jälkeen tuli meidän vuori suorittaa rata uudestaan ja jutteluhetkestä viisaampana uskoin, että saisimme tällä kertaa puhtaan suorituksen. Nostin ravin ja ohjasin Kasperin lähtöpaikalle, jonka sain ylittää saman tien nostamalla laukan. Muuri meni hienosti, ei ongelmia kaksiosaiselle sarjallakaan ja tällä kertaa tulin hieman toisesta kulmasta neljännelle esteelle, jotta pääsisimme paremmin sitä seuraavalle puskaalle. Nyt mutka ei mennyt pitkäksi, joten pääsin rauhassa keskittymään edessä olevaan sarjaan. Laukkasimme rauhallisesti, mutta nopeasti ensimmäiselle pystyesteelle. Alastulon jälkeen keskityin toden teolla antaakseni Kasperille ajoissa merkin hyppyä varten ja onnistuihan se! Alastulon jälkeen kaksi askelta ja kolmaskin ylitys meni upeasti. Vielä viimeinen este ja tunsin kuinka ratsuni venytti itsensä pituusesteen yli. Ohitettuamme maaliviivan hidastin Kasperin raviin ja kiitin sitä vuolaasti hienosta työstä.
Nousin Kasperin selästä ja talutin sitä maneesin toisessa päässä samalla kun muut suorittivat radan uudelleen. Lopulta kaikki olivat hypänneet esteet, joten siirryimme niiden joukkoon kävelemään. Kun hevoset olivat viilenneet, sidoimme ne taas kiinni maneesin porttiin ja menimme purkamaan radan. Kauaa siinä ei mennyt, joten pian pääsimme lähtemään kotiin Kasperin kanssa.
Tänään Kasperilla on vapaapäivä, joten käymme vain pienellä talutuslenkillä lumisessa maastossa. Kävelin orin tarhalle, kutsuin sitä ja hetken päästä se ravasikin kauniisti luokseni tarhan portille. Taputin hevosen kaulaa ja kiinnitin riimunarun sen riimuun. Laitoin narun sen kaulan yli tarkastaessani sen kaviot, ettei siellä olisi mitään kovia lumipaakkuja tai muita yllätyksiä. Puhtaitahan ne olivat, joten otin narun käteen, avasin portin ja talutin hevosen ulos tarhasta.
Maastossa oli todella kaunista. Lunta oli ainakin 30 senttiä, mutta onneksi valitsemallani polulla oli ollut "liikennettä" sen verran, ettei minun tarvinnut sellaisessa hangessa tarpoa. Puutkin olivat valkoisen lumen ja jään peitossa, paikoitellen oksat olivat taipuneet "katoksi" polun ylle.
Puolisen tuntia taisimme maastossa kulkea, kunnes saavuimme takaisin tallille. Kello olikin jo sen verran, että Kasperi saisi kohta ruokansa karsinaan, joten vein sen suoraan sisälle. Otin siltä riimun ja -narun pois, suljin karsinan oven ja menin hakemaan pehmeän harjan. Eihän ori ollut lainkaan likainen, mutta ihan vain ajankuluksi päätin harjata sen kauttaaltaan. Kaviotkin olisin putsannut, mutta kovassa pakkasessa ja lumisella pohjalla niihin ei liiemmin kerry mitään siivottavaa, joten Kasperi pääsi tällä kertaa helpolla.
Jäin vielä hetkeksi paijailemaan mustaa hevostani, kunnes eräs tallityöntekijä toi orin ruoka-annoksen. "Mie voin laittaa sen", sanoin hänelle. "Selvä juttu", nuori mieshenkilö vastasi ja ojensi ruokaämpärin minulle. Kasperi luuli minun syöttävän ruuan sille suoraan ämpäristä, joten jouduin työntämään sen turvan pois sylistäni. Kaadoin annoksen herran ruokakuppiin ja ori kävikin ahnaasti sen kimppuun, kun siirryin pois edestä. Lähdin pois karsinasta, pesin ämpärin ja laitoin sen omalle paikalleen. Sitten lähdin kotiin, koska minulla ei ollut täksi päiväksi muuta puuhaa.
Osallistuimme Zeldan friisiläiskasvattajapäiville joulukuussa, vaikken uskonutkaan saavamme kovin kummoista palkintoa. Kasperilla ei nimittäin ole vielä paljon kokemusta näyttelyistä tai muitakaan palkintoja eikä sen jälkeläisetkään ole vielä päässeet näyttämään taitojaan.
Saimme kuitenkin yllättyä, koska Kasperi sai kuitenkin II-palkinnon, joka on siis todella hyvin. Kaikista parasta päivässä oli kuitenkin se, että eräs tammanomistaja kiinnostui oristani niin paljon, että kysyi voisiko tammansa tulla joku kerta vierailulle Kasperin luo.
"Jaa'a, tänään mennäänkin sitten pitkälle valjakkoajelulle", juttelin Kasperilla kun harjasin sen selkää pölyharjalla. "Onneksi ei sada enää lunta ja jos sääennusteeseen on luottamista, ei sitä pitäisi tulla ennen aattoa", jatkoin kun vaihdoin pitkäharjaksisen välineen hieman lyhyempään ja karkeampaan harjaan. Lopuksi sutaisin Kasperin kauttaaltaan pehmeällä harjalla ja sen jälkeen harjasin vielä pään. Kavioit olivat ihme ja kumma aivan puhtaat, joten niitä ei tarvinnut edes putsata.
Laitettuani Kasperille tummansiniset pintelit jalkaan ja riimun päähän, talutin sen ulos karsinasta ja tallipihalle. Sidoin sen tallin vieressä olevaan harjauspuomiin ja lähdin hakemaan valjakkovarusteita. Tallityöntekijä Hanna tuli mukaani groomiksi ja hän ystävällisesti toi valjakkokärryt varastosta, kun itse kannoin "vain" valjaat. Hetken aikaa remmien laitossa meni ja sitten saimmekin jo kärryt kiinni uljaaseen vetojuhtaan.
Ennen kuin pääsimme lähtemään, Hanna kävi vielä hakemassa paksumman takin, hanskat sekä eväskorimme tallin hoitajien huoneesta. Nousimme molemmat kärryjen etupenkille, koska ensinnäkin meiltä menee noin vartti päästä harjoittelupaikkaan ja toisekseen pitäähän Kasperin ensin lämmitellä. Annoin orille ohjeet lähteä eteenpäin ja se lähtikin komeasti vetämään meitä kohti lumista tietä.
Menimme ensin harjoittelemaan erilaisia esteitä, joita oli kerätty suurelle aukiolle. Nopeasti katsottuna alue näytti puiden ja kivien sekamelskalta - tarkemmin ajateltuna sitähän se olikin. Ei niissä ollut mitään loogista järjestystä, koska kyseessä ei kuitenkaan ollut estekilpailut. Sen verran järkeä niiden sijoittelussa kuitenkin oli, että siellä oli mahdollista kulkea valjakkokärryjen kanssa.
Esteosuuden jälkeen pidimme 10 minuutin ruokatauon, jonka jälkeen lähdimme 10 kilometrin mittaiselle matkaosuudelle. "Luulenpa, että meidän on parasta ottaa tämä hieman rauhallisemmin. Täällä on kuitenkin sen verran paljon lunta maassa, että eiköhän sekin tuo oman painonsa mukaan", sanoin Hannalle kun keräsimme eväitä takaisin koriin. "Jep, vaikka kyllähän Kasperi on todella hyvässä kunnossa, että sehän jaksaa mitä vain", Hanna vastasi taputtaen mustaa friisiläisoria.
Kasperi selvitti tämän 10 kilometrin lenkin hyvissä voimin, vaikka lunta paikoitellen oli melkein sen polviin asti! Pari kertaa jouduimmekin nousemaan kärryistä pois ja työntämään niitä, koska muuten emme olisi kyllä päässeet eteenpäin. "Ehkei valjakkoajo sovellukaan lumimaisemiin ihan niin hyvin kuin kuvittelin", naurahdin kun lopulta pääsimme takaisin tallille. "Ihan hyvinhän se meni", Hanna sanoi hymyillen, "Tulipahan meillekin vähän hommia", hän jatkoi noustessaan kärryiltä alas.
Puolisen tuntia hoidin Kasperia treenin jälkeen, minkä lopuksi se sai jäädä hetkeksi talliin lepäämään. Ori kyllä olikin rättiväsynyt, melkein heti harjauksen ja hieronnan jälkeen se meni makuulle ja voisin melkein vannoa sen aloittaneen kuorsaamaan. No, olisi aloittanut jos hevoset kuorsaisivat.
Löysin ilmoituksen, jossa mainostettiin maastovaellusta Saksassa. Alkumatka sujuisi ravin, parin laukkapätkän ja runsaan kävelyn merkeissä. Reissu menisi myös kaupungin kautta ja yhteensä matka kestäisi noin kolme tuntia, joten se sopisi hyvin minulle ja Kasperille.
Heti kolmantena jonossa kulkevalla Kasperilla tuntui ainakin energiaa riittävän vaikka koko porukalle jakaa. Vaikka ori jaksoikin ihmetellä tyytyväisenä vuoristomaisemia ja tervehtiä tavallisen omakotitalon takapihalla nuokkuvia pikkuruisia shetlanninponeja äänekkäällä hirnahduksella, laukkapätkä tuntui olevan sen suosikki. Lehmät vähän Kasperia kavahduttivat, ehkä lukumäärällään tai koollaan, mutta hetken jonon ulkopuolella rauhassa katseleminen auttoi, ja sitten ratsukko pystyikin jo palaamaan paikalleen jonossa.
Saavuimme eilen Ranskaan, tämän päiväistä Bailee Showjumpersin maastoretkeä varten. Emme olleetkaan pitkään aikaan käyneet kunnon maastoreissulla, joten uskoisin Kasperin olevan innoissaan. Hieman herra oli ihmeissään uudesta tallista ja oudoista naapureista, mutta ei vaikuttanut menettäneensä yöunia sen takia.
Kasperi johti joukkoa kuusnelosen ja Peetun kanssa. Kasperi testaili koko ajan Peetun johtoasemaa, mutta luonteeltaan vahvempi ori kyllä piti Kasperin alakynnessä. Reippaasti hänkin kuitenkin kulki. Jyrkissä nousuissa Kasperi oli erittäin varma, eikä alamäetkään tuottaneet orille kompasteluja. Tauon jälkeen Kasperi ei kummempia ihmetellyt, mutta pellolle päästyään sen tunteissa kuohahti. Kasperi haastoi porukan ainoan suomenhevosen, mutta jäi muutamalla hevosen mitalla kakkoseksi. Laukkojen kolmas ratsukko jäi kuitenkin Kasperista lähes kuusi hevosen mittaa. Loppumatka sujui Kasperin ja Peetun osalta ärtyisästi. Puhtinsa loppuun kuluttanut Peetu ärhenteli reippaalle Kasperille, jottei menettäisi johtopaikkaansa.
Talutin Kasperin kentälle, koska ulkona oli varsin nätti ilma ja pahimmat lumikerrokset oli jo kentältä sulanut pois. Suljin kentän portin perässämme, vein ratsuni keskelle ja kiristin satulavyön. Nostin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Maiskautin ja annoin samalla pohkeita Kasperille, joka lähti nätisti eteenpäin. Ohjasin sen uralle, jota lähdimme kiertämään myötäpäivään.
Lämmittelyn jälkeen otin tiukemman ohjasotteen ja nostin Kasperilla laukan, kun saavuimme lyhyen ja pitkän sivun väliseen kulmaan. Laukkasimme pitkän suoran puoleen väliin, leikkasimme radan leveyssuunnassa ja vaihdoimme suuntaa. Käänsin tumman ratsun kokorataleikkaalle seuraavassa kulmassa ja hiljensin raviin puolessa välissä kenttää. Vaihdoin istuntaani, jotta Kasperi vaihtaisi ravinsa koottuun ja niinhän herra teki.
Seuraavaksi työskentelimme hieman laukanvaihtojen parissa, koska Kasperilla on lähipäivinä ollut ihme ongelmia niiden kanssa. Nostin laukan lyhyen sivun alussa ja seuraavassa kulmassa aloitin vaihtamisen. Ensiksi käskin orin vaihtaa joka neljännellä askeleella ja kaikki sujui todella hienosti. Hiljensin raviin ja teimme pääty-ympyrän seuraavassa päädyssä. Nostin heti tämän jälkeen laukan ja taas kulmassa annoin ohjeet vaihtaa laukkaa. Nyt tiukensin tahtia ja Kasperi vaihtoi hienosti laukkaa joka toiselle askeleella.
Teimme taas välissä jotain muuta, hieman sulkutaivutuksia ja muutama kiemuraura, jotta Kasperi pääsee taivuttamaan itseään oikein kunnolla. Sitten kokeiltiin taas joka toisella laukanvaihtoa muutamaan otteeseen, kunnes ajattelin jo kokeilla jokaisen askeleen laukanvaihtoa. Työ onnistuikin odotettua paremmin, heti alusta asti Kasperi ymmärsi homman idean eikä hangoitellut mitenkään vastaan.
"Sehän meni tosi hyvin, hieno poika", kehuin ratsuani harjoittelun päätteeksi taputtaen sen kaulaa. "Voitaisiin mennä maastoon jäähdyttelemään, sie kuitenkin tykkäät ja olet sen kyllä ansainnutkin", sanoin ratsulleni kun ohjasin sen pois kentältä. Sopivasti eräs toinen ratsukko tuli kentälle, joten saatoin vain kävellä hevoseni kanssa ulos ja suoraan maastoon rauhalliselle lenkille.
"Kasperiii!", kutsuin hevostani sen tarhan portilla. Hetken oli aivan hiljaista, kunnes alkoi kuulua tasainen, lähenevä töminä. Kiiltävän musta hevonen ravasi kauniisti minua kohti ja hirnahti kuuluvasti tervehdyksensä. "No hei poika", sanoin orille kun laitoin narun kiinni sen riimuun. Avasin portin ja talutin energisen hevosen ulos tarhasta, minkä jälkeen suljin portin ja lähdin kävelemään tallia kohti.
Tallissa laitoin Kasperin karsinaansa ilman riimua ja menin hakemaan sen harjapakin. Palasin takaisin orin karsinaan, laitoin harjapakin sen tyhjään ruokakaukaloon ja otin pakista pölyharjan, jolla aloitin herran siistimisen. Kasperi tapansa mukaisesti hamusi takkini taskuja makupalojen toivossa, joten sanoin sille: "Ei siellä ole mitään ja sie tiedät sen ihan hyvin. Et sie voi joka päivä napostella herkkuja, varsinkaan kun et ole edes tehnyt mitään niiden eteen." Hetken se vielä jatkoi etsimistä kunnes totesi, ettei mitään tosiaankaan löydy.
Kun lopulta olin saanut hoidokkini kaviotkin putsattua, otin harjapakin ja vein sen takaisin paikalleen hoitajien huoneen hyllykköön. Sitten menin varustehuoneeseen, otin mukaani Kasperin suitset, satulan sekä pintelit ja palasin sen karsinalle. Satulan nostin karsinan alaoven päälle, suitset laitoin roikkumaan riimun päälle karsinan ovessa olevaan telineeseen ja pintelit pudotin ruokakaukaloon. Nostin satulan Kasperin selkään, liu'utin sen oikealle paikalleen, suoristin hieman satulahuopaa ja laitoin satulavyön kiinni. Sitten lämmitin hetken kuolaimia, jotta ne eivät olisi ihan kylmiä. Kasperi tapansa mukaan otti ne mukisematta suuhun ja antoi minun laittaa remmit ja muut hihnat paikoilleen ja kiinni. Lopuksi vielä käärin pintelit orin jalkojen suojaksi ja näin ratsuni oli valmis.
Hain hoitajien huoneesta kypäräni ja hanskat, sitä ennen laitoin vielä puolichapsit jalkaani ja palasin sitten käytävälle kiinni sidotun hevoseni luo. Kasperilla kun oli tapana piehtaroida karsinassa vaikka sille olisi juuri laitettu varusteet päälle, minkä takia sidoin sen varusteiden laiton jälkeen käytävälle. "No niin ja sitten menoksi", sanoin mustalle hevoselleni, kun irroitin sen naruista ja aloin taluttaa sitä ulos tallista.
Ulkona tarkistin vielä hevoseni varusteiden remmit, kiristin satulavyötä ja katsoin, että pintelitkin olivat kunnolla kiinni. Sitten nostin ohjat Kasperin pään yli kaulalle, laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Kun oikeakin jalkani on jalustimessa, korjaan hieman asentoani satulassa ja annan sitten hellästi pohkeita ratsulleni. Kasperi lähti nätisti käynnissä eteenpäin ja ohjasin sen kohti maastoa, jossa tulisimme viettämään seuraavat puolitoista tuntia.