Kahvia ja leipää, aamupalaksi tänään. Päälle punainen nuttu, tonttupuku vanha tuttu. Ysiltä noustaan ratsaille, hevosten selkiin paljaille. Käynnissä aloitetaan, myös ravia koitetaan. Kisassa päästään laukkaamaan, pelto päästä päähän kahlaamaan. Kuka onkaan nopein tai ehkä sittenkin vahvin. Piakkoin päättyi maastoilu ja alkoi herkkujen tarjoilu: Kakkua, glögiä, pipareita, hevosille tietty porkkanoita! Kiitos tästä touhusta, mukavasta ja hauskasta!
Tulimme Rustin kanssa varttia ennen kuin oli tarkoitus lähteä matkaan metsän suuntaan. Kerkesin siis juuri sopivasti tarkistaa hevoseni olevan matkan jäljiltä hyvässä kunnossa ja varustaa sen maastoilua varten. Lämmittelimme ratsumme ensin käynnissä, minkä jälkeen ravasimme kauniiden puiden ympäröimänä hiekkatietä eteenpäin. Rust hieman kummasteli puiden siimeksessä lepattavia liekkejä, mutta ei kuitenkaan antanut niiden häiritä itseään.
Metsästä tulimme päätien varteen, jossa ei kuitenkaan ollut ollenkaan liikennettä - Olihan kello jo hyvin paljon, joten kaikki olivat viettämässä yötöntä yötä omalla tavallaan. Ylitimme tien rauhallisesti ja siirryimme kaurapellon reunalle ravaamaan. Rust ei onneksi ole mikään ahmatti ja olihan se matkalla tallille jo syönytkin hieman heinää, joten minun ei tarvinnut huolehtia, että ori nappaisia evästä vieressä hulmuavalta pellolta.
Rust nauttii täysin siemauksin laukkapätkästä, välillä hieman liikaakin, minkä takia jouduin vähän rauhoittelemaan sen vauhtia. Ori olisi mieluusti mennyt ohi edellä olijasta, mutta olimme tallille sopineet ettemme ohittele eikä polulla ollut kyllä tilaakaan sille. Lisäksi kun on hieman pimeää ja outo maasto, ei todellakaan olisi turvallista lähteä toisen ohi. Niinpä Rust sai tyytyä laukkaamaan toisen perässä eikä se onneksi harmittanut sitä enää hetken päästä.
Pysähdyimme tauolle Skåne-järven rannalle, jossa hevoset pääsivät levähtämään hoitopuomeihin sidottuina, kun ratsastajat herkuttelivat mehua ja voileipiä. Söimme runsaat eväämme katsellen juhannuskokon polttoa. Noin 20 minuutin päästä nousimme taas satulaan ja jatkoimme matkaamme ylös viereisen kallion harjannetta kohti. Ensin saimme kulkea loivaa, leveähköä reittiä pitkin, mutta se kapeni ja jyrkkeni pian.
Olimmehan me kulkeneet jo koko retken peräkkäin, joten polku ei tuottanut ongelmia Rustille: Tämä orihan on melkein kuin tehty tällaisiä maastoiluja varten, joten se nauttii työskentelystä todella paljon. Nousun jälkeen pääsemme taas ravaamaan leveämmällä hiekkatiellä, minkä jälkeen saamme myös laukata pätkän melkein kukkulan huipulle asti. Oli todella upeaa laukata hevosen selässä ylös rinnettä pimeähkössä yössä lämpimän tuulen puhaltaessa kasvoille. Rustille laukka oli varmasti rankkaa, koska nousu oli aika jyrkkä, mutta uskon että se oli mukavaa vaihtelua hevoselle.
Ylhäällä vuorelta näkyi aivan uskomattoman kaunis peilikirkas järvi ja tästä hetkestä tulikin mieleen eräs runo, joka alkaa sanoin "korkealla vuorella, ylhäällä jyrkänteellä". Samassa hevoseni puuskahti oikein keuhkojen pohjalta, joten jatkoin runoa ääneen hevoselleni: "Puhisee tumma ratsuni nousin jäljiltä". Hetken päästä lähdimme taas liikkeelle. Laskeuduimme viljapellon laitaan, jossa laukkasimme taas ja tällä kertaa sai myös ohittaa edellä kulkijat niin halutessaan. Nyt Rust ei kuitenkaan ollut lainkaan kiinnostunut kovasta vauhdista, joten jäimmekin melkein viimeiseksi muiden spurtatessa oikein kiitolaukkaa toistensa ohi.
Laukkapätkän jälkeen hidastimme raviin, jolloin siirryimme myös hiekkatielle. Metsän reuna tuli vastaan pian ja silloin hidastimme käyntiin, koska talli oli jo aika lähellä ja hevoset piti jäähdytellä ennen reissun loppua. Metsässä olleet soihdut olivat jo hiipumaan päin, mutta edelleen Rust jaksoi katsella niitä. Tulimme tallipihaan, jossa nousimme hevostemme selästä ja talutimme ne joko talliin tai ulkona olevalla hoitopuomille hoidettavaksi. Minä jäin hevoseni kanssa pihalle, koska oli hyvin lämmin ja mukava ilma. Hoidettuani Rustin vein sen karsinaansa, minkä jälkeen menin itse iltapalalle ja nukkumaan tallin leiritiloihin muiden osallistuneiden kanssa.
Saavuimme Simoraan hyvissä ajoin, jotta kerkeäisimme hieman lämmitellä ennen kuin lähtisimme tarpomaan polviin asti ulottuvassa lumihangessa. Letkan johtajana meni luonnollisesti reissun järjestäjä Odelie kauniin kirjavan hevosensa Jolin kanssa. Heidän perässään kulki komea norjanvuonohevosruuna Jake ratsastajansa kanssa ja kolmantena, juuri ennen meitä, kulki tummanpuhuva suomenhevosori ratsastajansa Mian kanssa. Meidän jälkeen matkaan lähti suurikokoinen työhevonen, minkä takia en nähnytkään takana tulevia ratsukoita.
Alkutaipale oli aurattu, vaikka lumisade oli jo kerennyt jättää jälkensä senkin työn jälkeen. Tämän jälkeen käännyimme hiekkatielle, jossa kuljimme auton renkaiden jättämissä leveissä urissa. Maisema oli mitä upein: Lunta näkyi joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi peittäen alleen muutaman tyhjän oloisen rakennuksen sekä monet puut. Kukaan ei jutellut eikä ollut ihmekään, koska ratsastimme lähellä syvää, lumista ojaa ja reitti oli useammallekin tuntematon.
Annoin Rustille pohkeita, kun tajusin edessä olijoideni tekevän samoin. Ravasimme ohi risteyksen, jonne johtohevonen olisi halunnut kääntyä. Moni muukin olisi varmasti halunnut kääntyä sinne, koska tulimme todella kapealle polulle, jossa oli lunta lähes hevosten polviin asti. Sinnikkäästi hevoset kuitenkin puskivat eteenpäin nostellen koipiaan korkealle ilmaan. Takanani tuleva työhevosori oli varsinainen lumiaura, minkä ansiosta sen jälkeen tulevat pääsivät hieman helpommalla.
Pienten sattumusten jälkeen pääsimme vihdoin kevyemmälle osiolle ja saatoimme nostaa taas ravin. Lumikerros hälveni koko ajan ja pian saavuimme turvalliselle tielle, jossa pääsimme hieman laukkaamaan. Kaikki hevoset nauttivat nopeammasta vauhdista, takana kuulevien äänien perusteella toiset hieman liiankin paljon. Laukkapätkän jälkeen pysähdyimme ensimmäiselle tauolle.
Dean-niminen hoiti hevosiamme, kun taas Odelie tarjosi meille kaksijalkaisille lämmintä juotavaa. Kahvin kera söin tuhdin kolmioleivän ja niiden päälle puoli mukillista ihanaa mehua ja herkullinen itsetehty pulla. juttelimme hevosistamme syödessämme, kunnes oli taas aika jatkaa matkaa. Lämmittelimme käynnissä, kunnes nostimme reippaan ravin.
Ohitettuamme muutamat talot ja siirryttyämme takaisin ahtaahkolle metsätielle, nostimme ravin. Ravasimme ohi suuremman tien, minkä jälkeen pääsimme taas laukkaamaan. Jatkoimme kovassa vauhdissa melkein tallille asti, minkä jälkeen siirryimme rauhalliseen raviin. Jostain syystä Rust välttämättä tahtoi päästä tutustumaan johtotammaan, joten annoin sen ohittaa edessä olijat ja jäin juttelemaan Odelien kanssa. Kiittelin häntä upeasta reissusta, kunnes pysähdyin sopivaan kohtaan noustakseni taluttamaan hikistä hevostani.
Rust vietti ansaitun kisaloman 03.11.-23.11.2010 välisellä ajalla, eli yhteensä sillä oli lähes kolmen kuukauden pituinen tauko. Pari ensimmäistä päivää ori oli ihan ihmeissään, kun emme treenanneetkaan samaan tahtiin kuin aikaisemmin. Ihan seinään en viitsinyt harjoittelua lopettaa, koska Rustille jäisi muuten liikaa energiaa. Viikon verran työskentelimme edelleen "kilpailumielessä", mutta emme niin ahkerasti kuin normaalisti. Tämän jälkeen kävimme kuudesti viikossa pitkällä, enemmän tai vähemmän rauhallisella maastolenkillä, joista Rust nautti silminnähden. Parin viikon maastoputken jälkeen lenkkien pituus ei ollut sama ja tahtikin paljon rauhallisempi, mutta sen lisäksi ori pääsi talutusretkille erilaisiin maisemiin ja maastoihin.
Kuukauden verran vähensin orin saaman energian määrää, minkä aikana Rust myös tottui rauhallisempaan menoon. Tämän ansiosta saatoin antaa sen oikeasti vain loikoilla useampiakin päiviä viikossa tekemättä mitään. Ori nautti näistä päivistään auringossa makaillen ja syöden vehreää ruohoa. Muutaman viikon verran ori sai lomailla tarhakaverinsa kanssa, minkä jälkeen aloitimme taas "kuntoilun". Varmasti Rust olisi mielellään pitänyt vieläkin pidempään taukoa, mutta kyllä siitä näki, että se tykkäsi päästä taas työn touhuun.
Työskentelimme ahkerasti - aloittaen tietysti rauhalliseen tahtiin - muutamia viikkoja, kunnes tiesin Rustin olevan taas valmis kisakentille. 24.11.2010 meillä olisikin ensimmäinen startti kasvattajan tiloissa western ridingin parissa. En tiedä kumpi meistä odottaa kilpailua kovemmin, mutta siitä voin mennä takuuseen, että intoa löytyy molemmilta vaikka muille jakaa!
Rust täytti tänään komeat kahdeksan vuotta ja nämä ovatkin orin ensimmäiset syntymäpäivät minun omistuksessa. Olin kutsunut Stinan juhlimaan orin syntymäpäiviä, mutta hän ei ikävä kyllä päässyt kiireiltään paikalle. Ystävällisesti hän kuitenkin lähetti suloisen porkkanakakun päivänsankarille, joka ahmi herkun mielissään. Onneksi orin syntymäpäivä sattuikin kilpailutauon ajalle, joten saimme viettää täysin rauhassa koko päivän yhdessä ilman mitään kilpailustressiä tai kiirettä.
Aamulla Rust sai ihan tavallisen aamuruuan muiden hevosten kanssa, mutta tarhaanlaiton sijaan se saikin pitkän harjauksen, minkä jälkeen se pääsi ammattitaitoisen hierojan käsittelyyn. Jätin orin Heinz Bäcker -nimisen hevoshierojan hoitoon ja menin siivoamaan muiden hevosten karsinoita. Herra Bäcker on käynyt aikaisemminkin Dayossa hieromassa hevosiani, mutta poiketen niistä kerroista, tämä kerta tulisi kestämään ainakin kaksi ja puoli tuntia. Tiesin Rustin pitävän lahjastaan todella paljon, joten en (ikävä kyllä) keksinyt paljon muuta tapahtumia orin päivälle.
Hieronnan jälkeen vein Rustin tarhaan, jossa se saisi parin tunnin sisällä päiväheinänsä. Ruuan jälkeen hain Rustin talliin, harjasin sen ja lähdimme maastoon kävelylle. Puolisen tuntia kuljeskelimme kauniiden puiden ja mestäkasvien ympäröimänä jutellen niitä näitä. Tai siis minä juttelin orille kaikenlaista tulevista suunnitelmista ja tapahtumista. Rust tapansa mukaan kuunteli nätisti, vaikka välillä ympäriltä kuului kiinnostavampia juttuja.
Maastolenkin jälkeen ori pääsi taas tarhaan temmeltämään kaverinsa kanssa, kun minä menin tekemään töitä. Iltaruualla Rust sai oikein ison herkkuannoksen täynnä porkkanoita, omenoita ja pari kuivaa paahtoleipää. Ori kävikin ahnaasti ruuan kimppuun ja hetken syötyään näytti kuin se olisi alkanut napsia sieltä vain herkkupaloja suuhunsa. "Sama se mulle miten syöt, mutta syötän sitten kaiken", sanoin hevoselle taputtaen sen kaulaa ja lähtien sitten taas töiden pariin, joita riittää vähän liikaakin välillä.
Saavuimme Rustin kanssa Mêl Sereniin hieman yli yksitoista, jolloin aika moni muukin osallistujista oli juuri tulossa. Saimme tutustua rauhassa puolisen tuntia, kunnes oli aika varustaa ja tarkistaa ratsut valmiiksi. Ratsaille päästyämme lähdimme jonossa pois tallilta ja tulimme asfalttisen pyörätien reunalle. Sitä pitkin kuljimme jonkun aikaa, kunnes käännyimme hiekkatielle. Vaikka tie olisi ollut tarpeeksi leveä rinnakkain kulkemiseen, emme sitä tehneet, koska siellä saattoi kulkea autoja.
Meillä ei varmastikaan mennyt kuin vartti, kun saavuimme metsätien haaraan. Saimme vihdoin niin sanotusti rentoutua kunnolla, koska täällä ei enää näkyisi kuin enintään kyykkiviä ihmisiä marjaämpäreineen. Minä ainakin sain rentoutua, koska tiesin ettei ratsuni säiky moisia kapistuksia. Nostimme ravin ja jatkoimme matkaa reippaassa tahdissa.
Laukkapätkän kohdalla pysähdyimme, jolloin halukkaat saivat mennä hieman irroittelemaan hevostensa kanssa. Muutama ratsastaja vain sitoi hevosensa puun oksaan ja meni katsomaan, kun muut laukkasivat pellon reunalla. Minäkään en ollut ottamassa kilpaa kenenkään kanssa, mutta laukkasimme puolen matkan verran lanattua kaistaletta pitkin. Rust olisi halunnut jatkaa vielä hieman pidemmälle, mutta käskin sen silti hidastamaan raviin, jossa kuljimme reunalle asti. Puolen tunnin päästä jatkoimme matkaa rauhallisessa käynnissä, koska jotkut ratsukot olivat ottaneet vähän turhankin tiukan kilpailun.
Parin tunnin matkan jälkeen saavuimme kirkasvetisen järven reunalle, missä oli jonkin sortin kesämökkikylä. Paikka oli todella upea auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Keltainen pallukka taivaalla ei kuitenkaan lämmittänyt ollenkaan, joten kenenkään ei todellakaan tehnyt mieli lähteä uittamaan hevosia. Eikä sitä olisi edes saanut tehdä, muistin vasta myöhemmin, rantahan oli vain ihmisten käytössä.
Suurin osa mökeistä oli tyhjillään, mutta joissakin oli vielä asukkaita. Erään pihalla haukkui pienen pieni sylikoira, mutta toiselta pihalta lähti iloisesti hyppivä paimenkoira peräämme. Pitkän matkan se juosta jolkotti takimmaisen ratsukon vierellä, kunnes se syystä tai toisesta päättikin lähteä takaisin kotiin.
Seuraava pysäkkimme oli laavu, jossa oli hevosille mukavat, käsintehnyt karsinat. Rust joi kaiken saamansa veden, joten jäädessään mussuttamaan heiniään, kävin hakemassa sille toisen ämpärillisen. Harjasin hevoseni samalla, kun se tankkasi itseään. Tämän jälkeen saatoin vihdoin istahtaa niin sanotusti tukevammalle alustalle ja vieruskaverini ystävällisesti tarjosi juuri valmistuneen kananpalan minulle. "Kiitos, minulla onkin ihan hirveä nälkä", kiitin häntä, kun kävin lihan kimppuun.
Vietimme lähes kaksi tuntia taukopaikalla, mikä kului todella nopeasti. Niinhän sitä sanotaan, aika kuluu nopeasti, kun on hauskaa. Paluumatka sujui rennosti, alkupätkä jo sen takia, että se oli autotie. Pian saavuimme tallille vievälle tielle, jota pitkin saimme kulkea lähes omaan tahtiin. Ainoa sääntö oli se, että yksin ei saanut mennä.
Vaikka retki ei oikeasti ollut kovin raskas, olin silti jostain syystä hyvin väsynyt. Rust olisi kyllä jaksanut vaikka laukata koko matkan perille, mutta minä päätin kulkea rauhallista käyntiä loppumatkan. Seurakseni sain pari muuta ratsukkoa, joiden kanssa juttelimme ja nauroimme paljon. Saavuimme tallille viimeisenä, minkä jälkeen erosimme hoitamaan hevosiamme tavallamme: Minä vein Rustin trailerille harjattavaksi, minkä jälkeen lähtisimme kotia kohti.
Lähdimme matkaan hieman yli yhdeksän Saanan Samot -tallin pihalta pitkässä jonossa. Olimme jakautuneet pareittain, mutta menimme "muodostelmaan" vasta saavuttuamme tunturin lähistölle. Ensimmäinen, noin seitsemän tunnin matka kului varsin leppoisasti. Me Rustin kanssa tulimme hyvin toimeen parimme kanssa eikä muillakaan ainakaan kuultavasti ollut ongelmia. Pysähdyimme viisi kertaa koko reissun aikana, joka oli oivallinen määrä ainakin minulle.
Ravitallilla hoidimme hevosemme retken jäljilta lepokuntoon, minkä jälkeen ne pääsivat iltaunille. Rust pääsi karsinaan, koska se ei luultavasti pärjäisi edes loimen kanssa pihattojen lämpimissä asumuksissa. Lisäksi aina parempi laittaa orit erilleen tammoista, vaikka tämä mies onkin varsinainen herrasmies. Laitoin Rustille siivun heinää iltapalaksi, jonka kimppuun se kävikin aika ahnaasti.
Seuraavana aamuna herätys oli aikainen, mutta ei onneksi poikennut normaalista päiväjärjestyksestäni. Varustamisen jälkeen suuntanamme oli Laikkarit-niminen hevostila, jonka omistaja toimi toisena vetäjänä. Tämä retki oli paljon mäkisempää sekä muutenkin haastavampaa kuin eilinen, mutta minulla olikin hyvin kokenyt ratsu. En ole koskaan hypännyt Rustin kanssa, minkä takia me kiersimmekin kaikki esteet vaikka jotkut olivatkin maksimissaan 30 senttiä korkeita puunrunkoja ja vastaavia. Puro oli jo tuttu ylitys ja sillat kuuluvat lähes joka päiväisiin harjoitteluihin, joten niiden ylitykset sujuivat leikiten.
Iltasella saavuimme vihdoin seuraavalle yöpymispaikalle, eli Laikkareiden pihaan. Reissu oli paljon vaativampi jopa Rustille, joten näin parhaaksi pestä sen ennen yöpuulle menoa. Pesun jälkeen kuivasin orin kunnolla samalla hieroen sitä sieltä täältä, mistä se nauttikin kovasti. Laitoin sille karsinassaan kevyen loimen päälle ja siirryin sitten muiden joukkoon iltapalalle.
Toisena aamuna heräsin hyvin huonon yön jälkeen. Sain vasta puolen yön jälkeen unta ja herätys oli kuitenkin aikaisin jälleen. Onneksi aamiaisella oli kahden sortin kahvia tarjolla: vahvaa ja hyvin vahvaa. Yksi kuppi molempia piristi kummasti ja sain silmäni vihdoin kunnolla auki. Rust oli tuttuun tapaansa pirteänä heti odottamassa minua karsinallaan. "Sinä se et välitä missä sinä nukut, varmaan nukkuisit mieluusti tammojen vieressä vaikka ulkona", sanoin hevoselleni silittäessäni sen pehmeää turpaa.
Matkamme jatkoi kohti Muonionjokea, jonka vierellä kuljemme. Rust oli meidän parista se rohkeampi pitkän kokomuksen ansiosta, joten me kuljimme lähempänä meluavaa koskea. Pysähtelimme taas pitkin päivää ja kolmas stoppi oli aivan upea näköalapaikka kallion huipulla. Harmittelin sitä, että unohdin kamerani toisen akkuparin kotiin, varsinaiset olivat loppuneet jo puolessa välissä ensimmäistä päivää. Tämä päivä kului ainakin minun osaltani paljon hitaammin, tiedä sitten johtuiko se huonosti nukutusta yöstä vai koko ajan pahenevasta päänsärystä.
Viimeisen yön nykyin todella hyvin unenpuutteen ansiosta, joten kolmas aamu oli taas hyvin kirkas - kirjaimellisesti. Heräsin hieman ennen herätyskelloani retkeilykeskuksen mukavasta sängystä ja nousin aamupesulle. Tällä kertaa emme lähteneet niin aikaisin kuin ennen, koska edessä oli vaelluksen haastavin välimatka. Lähdimme kuitenkin ennen kello kymmentä, koska reissuun menee ainakin kymmenen tuntia. Aluksi kuljimme kosken viertä kohti Saanan Samoja, kunnes se päättyi. Jatkoimme vielä pari kilometriä toiselle pysähdykselle, koska emme halunneet levähtää kosken melussa.
Kolmen tunnin loppumatka sujui nopeasti, koska pääsimme laukkaamaan ja ravaamaan vauhdikkaasti suurimman osan matkasta. Perille päästyämme kaikki hevoset olivat ihan nuutuneita, kuten myös suurin osa ratsastajistakin. Kello oli jo paljon kun saavuimme tallille, joten minä muiden mukana päätin jäädä vielä yhdeksi yöksi tänne. Osasyynä (kenties suurimpana) oli tietenkin se, että omistajille oli luvattu hemmotteluilta omistajien hienostotalossa.
Tänään oli loistava päivä! Osallistuimme Silfer Stablesin lännenratsastuskilpailuihin ja toimme lähes murskavoiton kotiin yli kuusivuotiaiden riding-luokasta. Suoritus oli aivan loistava, Rust kuunteli ja totteli niin hienosti. Pitkän päivän päätteeksi toinen riding-luokka oli kuitenkin hieman liikaa Rustille, joten kaikille avoimessa luokassa sijoituimme kuudenneksi kolmentoista osallistujan joukossa.
Matka yösijaamme ei onneksi kestänyt kuin puolisen tuntia, Rust oli nimittäin ihan silmin nähden väsynyt. Ruoka sille silti maistui erinomaisesti, joten saatoin jättää sen huoletta karsinaansa nukkumaan. Onneksi oria ei häiritse uudet paikat lainkaan, joten sen kanssa on todella helppo mennä kauaskin kilpailemaan - sen kun vuokraat karsinan jostain läheltä, johon hevonen asettuu kuin kotiinsa.
Puolentoista tunnin ajomatka oli vihdoin tullut päätökseen, kun ajoimme Stal Lycanin tallipihalle hevoskuljetusautolla. Jännitys oli kasvanut viimeiset kymmenen minuuttia sisälläni, koska takanani seisoskeli uusi hevoseni: ruunivoikko quarterori. "Se on aivan upea!" Luciana oli sanonut viime viikolla nähdessään kuvan Rust-lempinimen saaneesta hevosesta. "Odota vain kun näet sen oikeasti", varoitin siskoani hymyillen. Tottahan minä puhuinkin, Luciana vain haukkoi henkeään, kun talutin lähes 160 senttistä oria alas trailerin ramppia pitkin.
Rust oli juuri sellainen kuin sen kasvattaja oli sanonut: rauhallinen, rento ja helppo käsitellä. Ori on täysin uudessa paikassa, ympärillään yhtä lukuunottamatta ihan outoja ihmisiä ja herra vain hörähtää tervehtien katsojia. "Se on upea - Vai mikä ori - Katso mitkä lihakset sillä on!" Kuului hiljaista muminaa väkijoukosta, jotka olivat jostain kummasta ympärillemme tullut. "No niin, antakaas heille nyt hieman tilaa hengittää" Luciana komensi alaisiaan, joista osa lähtikin heti jatkamaan töitään.
Vein Rustin uuteen karsinaan, jossa sitä odotti iso kasa heinää tervetuliaislahjana. Se hyökkäsikin lähes heti niiden kimppuun, vaikka olikin syönyt matkaeväänä lähes saman kokoisen määrän. Jäin hetkeksi katselemaan tulevan ystäväni syömistä, kunnes minun oli pakko lähteä itsekin töitä tekemään. 'Eiköhän se totu täällä elämiseen, vaikka onkin ihan erilaista kuin kotosalla', ajattelin mielessäni kun kävelin toimistoa kohti.
Alla olevat merkinnät ovat ajalta, kun Rust oli vielä kasvattajallaan ja täten ne ovat hänen kirjoittamia.
HOW Trustworthy edelleen vähän toipilaana. Aloitimme jo vähän aikaa sitten kevyen maastoilun, eikä jalasta ole ollut ongelmaa. Pitkän tauon vuoksi aloitimme periaatteessa alusta ratsukoulutuksen, mutta hyvin nopeasti oltiin jo siinä vaiheessa, että ratsastelu oli nimen omaan kunnonkohotusta varsinaisen kouluttamisen sijaan (vaan kaikki ratsastushan on koulutusta; nyt erityisesti siis ollaan keskitytty varmuuteen). Erittäin mukava maastoiluhevonen!
HOW Trustworthyn osalta ikävää aikaa. Ilmeisesti syksyä enteilevien sateiden pehmittämä laidun koitui hepan kohtaloksi ja eläinlääkärin mukaan jännevamma on pistänyt orin pois pelistä. Parka on niin surkea ontuessaan pihalla, mutta toivotaan pikaista paranemista! Koulutusjutut on siis katkolla, palataan asiaan kun terveys sen sallii.
HOW Trustworthy startattu. No, jo hyvän aikaa sitten, mutta varsinaisesti ratsukoulutus on vasta alussa. Aluksi veivattiin vähän liikaakin pyöröjuttuja, ehti poika jo kyllästymään, mutta pari lomaviikkoa ja alkoi taas maistumaan vähän paremmin. Aluksi siis kertailtiin jo kertaalleen opittuja juttuja, mutta nyt maastakäsin hommat meni jo niin nätisti, että muutaman kerran on ratsasteltukin. Ensimmäisellä selkäännousulla ei tainnut hevonen vielä edes oikein tajuta mitä tapahtui, niin lunkisti se kaiken otti. Seuraavalla kerralla kokeiltiin vähän kävelyä, eikä sekään ollut iso juttu. Ensimmäisistä raviaskelista heppa hölmistyi vähän, mutta ei tuntunut sen kummemmin hermostuvan. Hyvin isomummonsa oloinen nuorukainen!
pikkujoulumaasto 10.12.2012 juhannusyömaasto 24.06.2011 talvimaasto 10.12.2010 kisatauko 03.-23.11.2010 syntymäpäivä 14.11.2010 syksyinen retki 16.10.2010 syysvaellus 12.10.2010 ensimmäinen voitto 12.09.2010 uusi paikka 02.09.2010 kasvattajan merkinnät taas ratsain maaliskuu 2010 tapaturma joulukuu 2009 ratsukoulutus alkaa heinäkuu 2009